perjantai 9. joulukuuta 2011

SALASANAT

On tämä maailma vaan merkillinen paikka! Nyt kun melkein kaikki tärkeimmät palvelut ovat siirtyneet nettiin, eikä elämästä ilman tuota tietokanavaa selviä helpolla, häärii siellä bittiavaruudessa jos jonkin näköistä hämärähemmoa pakkaa sekoittamassa.

Sain tällä viikolla sähköpostia yhdeltä matkailusivustolta, jonne olen rekisteröitynyt palvelujen käyttäjäksi. Joku piru oli mennyt varastamaan minunkin bittiomaisuuttani:
"Sivustoon on kohdistunut törkeä tietomurto. Lista rekisteröityjen käyttäjien käyttäjätunnuksista, sähköpostiosoitteista ja selkokielelle muutetuista, kryptatuista salasanoista on vuodettu nettiin. Pyydämme kaikkia palveluun rekisteröityneitä käyttäjiä vaihtamaan salasanansa niissä palveluissa, joissa salasana on ollut sama kuin tämän palvelun käytössä ollut salasana."

Miten haavoittuvainen systeemi onkaan, kun salasanoja ei saisi edes kirjoittaa minnekään muistiin. Miten käy sitten, kun pää sekoaa eikä niitä salasanoja tule sitten enää mieleen? Itse olen tallettanut tietokoneen muistioon raekisteröimäni käyttäjätunnukset ja salasanat - enkä tietenkään ole keksinyt jokaiselle palvelulle omaa salasanaa, kun niitä palveluja on A4-koikoisen arkin verran. Niinpä on tällaisen viestin saapumisen jälkeen oikein mukavaa alkaa muuttaa salasanoja uusiksi!

Olen miettinyt tilannetta, että kun joskus aikanaan poistun tämän maapallon kirjoista toisen atmosfäärin naamakirjan käyttäjäksi, jäänkö kuitenkin kummittelemaan ikuisuuksiin asti tänne bittiavaruuteen noihin face-bookeihin, matkailusivustoihin, bloggereihin ja ties mihin rekistereihin. Eipähän se minua itseäni enää tuossa vaiheessa mitenkään hetkauta, mutta ehkä ystävistä on ikävää, kun keikun vielä haamuna naamakirjoissa.

Ei täältä maailmasta ainakaan helposti poistuta jälkiä jättämättä!

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Tässä ja nyt

"Kaikki on tässä ja nyt" - niin lukee wc:ni seinäkirjoituksessa, jonka edellinen talon valtiatar sinne on liimaillut sairastuttuaan rintasyöpään. Ajatus oli niin hyvä, että annoin olla sen paikallaan muistutuksena myös itselleni.


Niinhän sen pitäisi olla tämän elon, ainakin meillä myöhempään keski-ikään varttuneilla. Mutta, mutta..... Miten se lipsahtaakin tuo ajatus koko ajan järjestelemään asioita tuonne kauas tulevaisuuteen.

Silloin, kun vakava sairastuminen pistää asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, ehkä osaakin asettua aloilleen ja ottaa päivän kerrallaan; pystyy nauttimaan juuri siitä hetkestä ja olemaan läsnä, koheltamatta ajatuksissaan jo ties missä atmosfääreissä.

Suorituskeskeisen ihmisen on hyvin vaikeaa hiljentää menoa ja rauhoittua nauttimaan juuri siitä hetkestä, mikä toisi iloa ja tyydytystä sielulle. Aivot eivät tahdo jäädä vapaalle edes nukkuessa, vaan pukkaavat koko ajan uutta tehtävää ja märehtimistä, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta muita kuin sinisiä ajatuksia. Edes silloin, kun pakenee kaukomaille päätään tuulettamaan, ei voi olla täysvarma, että onnistuu jättämään joutavanpäiväiset murheet kotirannalle. Sielläkin ne voivat putkahtaa varoittamatta pintaan nautiskelua häiritsemään. Niinhän se on, ettei omia ajatuksiaan voi paeta edes Indo-Kiinassa, kun päässä ei satu olemaan on-off-katkaisinta.

"Kaikki on tässä ja nyt" - ainakin oli sen hetken, kun tämän tekstin tänne väsäsin.
post signature

maanantai 24. lokakuuta 2011

Pikku kirjoituksia

Onneksi on keksitty tämä blogi-kirjoittelu, jossa sieluaan ja tuntemuksiaan voi tuulettaa vapaasti, jos ei ujostele ja pelkää naurunalaiseksi leimautumista. Eikä niiden kirjoitusten tarvitse olla hienoja ja korkealentoisia; kukin kyhää tekstiä tyylillään. Voisi hyvin kuvitella, että kirjoittelee itselleen päiväkirjaa, nyt vain blogisivusto korvaa sen vanhan, surkealla lukolla varustetun päiväkirjan. Blogissakin voi rajata halutessaan tirkistelijät pois ja vuodattaa tekstiä "Rakas päiväkirja"-tyyliin vain omaan käyttöönsä.

Itse kirjoittelen tähän blogiini niitä sinisempiä ajatuksia ja vuodatan pienet arjen ilot ja harmistumiset Birgit mummun omat jutut-sivulla, josta siirrän ne päivittäin omaan päiväkirjaani. Sieltä ne sitten löytyvät vuosienkin takaa, kun dementia yllättää, tai kun oman ukkokullan kanssa tulee erimielisyyttä siitä, miten kumpikin sattuu jonkin asian muistamaan.

Ikuisena kilojen kanssa taiteilevana yritän pitää itselleni kuria ja ryhtiä manailemalla kilojani tai tuulettamalla onnistumisen hetkiä kaiken kansan nähden blogissa
Jenkkakahvat
.
Ja kun mikään ei ole tarpeeksi, pukkaan tekstiä vielä yhteen pikku blogiini. Matkalla ollessa voi kokemuksia ja nähtävää kertyä päivittäin niin paljon, että on helpompaa heittää muutama kommentti Kalispéra-blogin sivulle, kuin yrittää muistella niitä matkalta palattua.

Kirjoittaminen on hauskaa, lukukokemuksesta en mene sanomaan!

post signature

perjantai 7. lokakuuta 2011

Nykynaisen apulaiset

Mitähän kaikkea uutta kotitaloustekniikkaa tässä ehtiikään näkemään, jos jaksaa uteliaisuuttaan sinnitellä vielä vuosikymmeniä hengissä? Nykyvempeleet ovat tulleet niin itsestäänselvyydeksi, ettei niiden olemassaoloa tule edes ajatelleeksi.

Viisikymmenluvun pulavuosien koti oli ihan toisesta maailmasta, kun sitä vertaa nykyiseen huusholliin. Miten paljon enemmän itselläni jää "omaa aikaa" kuin omalla äidilläni, jolla ei ollut koneita arkea helpottamassa. Tekisipä hyvää tällaiselle nirppanokka sukupolvelle kokeilla elämää tuonaikuisessa arjessa:

- aamukahvin keitto puuliedellä (sytytettävä herättyä) / kahvinkeittimellä
- uunien lämmittäminen / sähkö-, öljy-, kaukolämpö
- ruokatarvikkeiden säilytys kellarissa / jääkaapissa
- ruoka- ja kahvileivän leipominen ja puu-uunissa paistaminen viikottain / leipäkone tai valmiina kaupasta  tai pakasteesta
- vaahdottamiseen rannevoimaa ja vispilä / sähkövatkain
- soseuttamiseen muussinuija / sosesekoitin
- taikinoiden alustamiseen rannevoimaa ja nyrkki / yleiskone
- päivittäinen aterian valmistaminen, kun ei ollut kylmäkalusteita säilytykseen/ mikrossa lämmittäminen
- kauppareissu jalkaisin tai pyörällä / autolla
- marjojen ja vihannesten säilöminen / pakastaminen
- tiskien tiskaaminen / tiskikone
- vaatteiden pesu saunakodassa tai rannalla / pesukone
- vaatteiden valmistus polku-Singerillä / valmisvaatteet
- siivousaineena mäntysuopa / kullekkin materiaalille oma aineensa
- siivousvälineenä harja ja mattopiiska / pölynimuri

JA SOKERINA POHJALLA ROBOTTI-IMURI
Katso miten NaviBot ja Roomba sivoaa

Tämä viimeisin villitys on osoittautunut jo muutaman kokeilukerran jälkeen oivaksi apulaiseksi, josta ilmeisesti tulee meidän perheelle jo muutamassa viikossa se itsestäänselvyys, jota ilman ei siivous mitenkään suju. (ks.Päiväkirja 6.10. ja 4.10.)

Olisipa mukavaa nähdä oman perheen lapsuudenajan "Tosi-TV:tä" filmiltä. Sekin on mahdollista ainakin meidän lapsenlapsille, joiden elämää ja elinympäristöä on talletettuna videofilmille. Huolena on nyt vaan se, miten VHS-kasetit saadaan muutettua nykyaikaiseen muotoon, kun nauhat eivät varmaan kovin hyvinä säily ja laitteitakin lienee vaikea aikanaan heidän mistään metsästää. Tekniikkakin kehittyy koko ajan, joten vaikeaa on ennustaa, millaisesta laitteesta he niitä lapsuuden ajan videoitaan tulevat sitten aikuisina katselemaan. Toivottavasti pystyn ne kuitenkin heitä varten säilyttämään.


 

lauantai 1. lokakuuta 2011

SE pikku piru minussa

Merete Mazzarella on kerrassaan mainio! Olen ihastunut hänen teksteihinsä, joissa hän puhuu rehellisesti ja selkeästi vaikeistakin asioista. Kirjoista huokuu sellainen tunnelma, että oma sielukin rauhoittuu ja mieli hyväksyy elämän karikot sellaisena, kun ne vastaan tulevat.

Kirjoitin blogissani joskus aiemmin "Mummoilua" omakohtaisen näkemykseni "Illalla pelataan Afrikan tähteä" - kirjan mummo-teemasta. Kun anoppini kuolemasta on jo yli kaksi vuotta aikaa ja "koko pesä" on nyt jäänyt tyhjilleen, voin julkaista tämän jo puolitoista vuotta sitten kirjoittamani blogin. Perheen ja suvun sisäisistä asioista ei ole helppo kirjoittaa, mutta  tuo Mereten näkemys oli niin osuva, että sen kautta oli helppoa tuntojaan tuulettaa.

Hän kirjoittaa tuntemuksistaan anoppina - minä voin kääntää samoja tuntemuksia miniän "kielelle".

Merete: Miniä piti kaikkea hänen vuokseen nähtyä vaivaa luonnostaan lankeavana, päivänselvänä oikeutenaan. Niinpä en koskaan pystynyt tuntemaan iloa vaivannäöstäni. Taisi olla enemmän minun ongelmani kuin hänen, ettei häntä ollut kasvatettu samaan 'älkää nyt minun takiani vaivaa nähkö '-mentaliteettiin kuin minut. Tuossa mentaliteetissa taitaa itse asiassa olla jotain hurskastelevaa. Mutta minä yritin olla ihmisiksi, minä tosiaan yritin.
Minä: Anoppini.......Hän ilman muuta oletti, että kesälomallamme meidän oli riennettävä heti auttamaan maatilan kesätöissä, vaikka olimme luovuttaneet koko tilan heille ilman korvausta.
Kahdeksankymppispäiväänsä hän sanoi marttyyrimaisesti viettävänsä ullakolla piilossa. Merkkipäivänä järjestimme hänelle illalliskutsut sukulaisvieraineen, lahjoineen ja kuljetuksineen (edestakaisen matkan pituus 880 km). Minä todella yritin tehdä kaikkeni. Enpä havainnut hänen riemuitsevan.

Merete: Yleensäkin hän houkutteli minusta esiin jonkinlaista pikkusieluista ärtymystä.
Minä: Ennen mummolaan menoa oikein suggeroin itseni ajattelemaan positiivisesti ja päätin olla kiusaantumatta, mutta jaksoin vain tiettyyn pisteeseen saakka. Olin valmistautunut tekemään kotiaskareet ja auttelemaan kaikessa mihin pystyin - se, että hänen oli tarkkailtava ruoanlaittoani ja valvottava, ettei pöytään kanneta liiaksi ruokaa - houkutteli sisimmästäni esiin pikkusieluisen pirun. Minä kyllä yritin!

Merete: Näen miltä minä vaikutan, mutta juuri se siinä olikin pahinta, että hän sai minut muuttumaan ihmiseksi, jollainen en halunnut olla.
Minä: Näen miltä minä toisten silmissä vaikutan, mutta se juuri onkin pahinta, että hän sai minut muuttumaan siksi pikku piruksi, jollainen en halunnut olla.

post signature

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Matkalle

Matkaan taas lähden nyt,
Keski-Eurooppaan ois aatos nyt.
Keralla miehen ja siskosein,
alustavat matkasuunnitelmat tein.

Kirjoittelen matkakokemuksia Kalispéra-blogiini
ja ruokajuttuja Jenkkakahvat-blogiini,
pysähdys- ja yöpymisetapit merkkailen

Tule mukaan
nojatuolimatkalle blogien kyydissä!


 

torstai 1. syyskuuta 2011

Yhteisöasumista

Iän karttuessa sitä joutuu miettimään miten sitten vanhana pärjää, kun voimat vähenee, eikä kotitöiden tekeminen enää sujukaan entiseen malliin. Neli-viisikymppisenä oli vielä haaveena, että sitten ikuisuuden päästä, kun tullaan vanhoiksi, lyöttäytyisimme ystäväjoukon kanssa samaan talouteen - perustaisimme yhteisön, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Jokaisella olisi oma huoneisto, johon vetäytyä omaan rauhaan, jos niin haluttaa ja yhteisissä avaran viihtyisissä tiloissa nautiskelisimme iltaisin punaviiniä keskenään seurustellen. Yhdessä voisimme palkata apulaisen, joka huolehtisi arkisista jokapäiväisistä tarpeistamme siivouksineen ja ruoanlaittoineen. Mikä ihannetilanne!!!

Nyt kun meistä on tullut iäkkäämpiä ja olisi aika toimia yhteisen päämäärän hyväksi, ei kenellekään tule enää mieleen ruveta touhuamaan yhteistä pesää ystävien kanssa. Elämä ja arki pyörii kullakin omia latujaan, eikä ystävyyssuhteille tunnu riittävän eläkkeelläkään aikaa sen enempää, kuin ruuhkavuosinakaan. Isovanhempina yritetään antaa aikaa lapsenlapsille ja olla läsnä heidän arjessaan, mutta voiko siihenkään luottaa, että heistä olisi jonkinlaista vanhuuden turvaa ja seuraa, kun tulemme väsyneiksi - joskus jopa ärtyisiksi vanhuksiksi? Yhteiskunnan turvaankaan ei kannata luottaa näinä kovien arvojen aikoina. Parasta olisi, jos sukanvarteen olisi sattunut säästymään sen verran ropoja, että niillä pystyisi ostamaan itselleen siedettävän vanhuuden.

post signature

lauantai 20. elokuuta 2011

Pesän purkaminen

Elämän varrella kertyy kaapin perukoille melkoinen määrä tavaraa, jos mistään ei raski luopua ja kaiken säästää varmuuden vuoksi tuleville päiville. Varmaan on niin, että sodan ja pula-ajan nähnyt sukupolvi oli oppinut niin säästäväiseksi, ettei heikkokuntoistakaan tavaraa heitetty roskiin, vaan laitettiin talteen pahan päivän varalle uudelleen tuunattavaksi. Vaikeaa on nykyiseen menoon tottuneen ihmisen ymmärtää, että rikkinäisen lakanan paikka on yhä kaapissa odottamassa korjaamista, kun sen itse olisi jo hyljännyt lumpputaivaaseen.

Melkein vuosisadan yhden suvun hallussa olleen kuolinpesän purkaminen on rankka juttu. Kun talossa on liki kaksisataa neliötä asuintilaa, riittää kaappien ja komeroiden läpikäymisessä urakkaa usealle viikolle; puhumattakaan maatilan muista rakennuksista ja varastoista. Koneita ja työkaluja tuntuu löytyvän loputtomiin, joista sitten yrittää arvailla, onko niillä vielä käyttöä kenellekään, vai onko niiden tulevaisuus rautaromuna.

Onneksi kaiken varastoidun tavaran joukosta löytyy myös "kirkkaita helmiä", jotka ovat siinä säilytysinnossa jääneet jälkipolvien ihasteltaviksi. Oman pesänselvityksemme ansiokasta satoa näissä kuvissa

Miehen äidin isovanhemmat (1800 luvulta).


Huomioi etualalla näkyvät ihanat silmälasit = "kakkulat"

Kun nykyisin harvemmin jäädään asumaan eliniäksi samoille sijoilleen, ei säilytettävää tavaraakaan pääse kertymään nurkkiin niin mahdottomia määriä. Muuttojen yhteydessä tulee käydyksi kertyneen omaisuuden läpi ja siinä yhteydessä yleensä luopuu turhaksi kokemastaan krääsästä.
post signature

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Eutanasia

Miten pieneksi ihmisen on kuihduttava ja miten paljon tuskaa tunnettava, ennen kuin luonto hoitaa tilanteen ja korjaa kituvan manan majoille. Me ihmiset säälimme eläimiä ja viemme lemmikkimme nukutettavaksi, kun huomaamme, että elämä on muuttunut pelkäksi kärsimykseksi. Miksei ihmisellekin voisi ojentaa auttavan käden ja saattaa rajan yli, jos paranemisesta ei varmuudella ole pienintäkään toivetta ja elämä on muuttunut pelkäksi kuoleman odotukseksi? - Olettaen tietysti, että sairastava sitä ITSE VAATII täydessä järjessä ja ymmärryksessä. Lainlaatijaakin tietysti ymmärtää, kun se on tiukasti tällaisen avun kieltänyt - ainahan joku voisi käyttää tilannetta hyväkseen ja päästää mummun päiviltä perinnön saantiaan nopeuttamaan.
Riippuu tietysti ihmisestä kumman hän kokee pelottavampana - kuoleman kohtaamisen vai kitumisen tuskien ja epätietoisuuden keskellä. Uteliaana ihmisenä valitsisin kuoleman, silloinhan pääsisin näkemään ratkaisun tuohon ikuiseen arvoitukseen. Lieneekö tuo nyt niin pelottavaa, jos kaikki loppuukin tuohon kuoleman hetkeen? Eikö se olisikin uusi seikkailu, jos sielu lähtisi vaeltamaan uusissa maisemissa?

post signature

tiistai 9. elokuuta 2011

Saatanan tummat

Kirjoitin huhtikuussa blogissani Huijareita tummien aiheuttamasta harmista ja rikollisuudesta, jolla he piinaavat heikkoja ihmisiä.
Ainakaan yrittämisen puutteesta ei näitä meidän omiakaan tummarotuisia voi syyttää! Uskomatonta sinnikkyyttä osoitti taas kerran Miranda, joka soitti miehen veljen kännykkään, vaikka hänet oli mielestämme jo tarpeeksi säikytelty lopettamaan yhteydenotot. Päättelimme, että ehkä hänellä oli tärkeää raha-asiaa, kun eläkelaitos on juuri muistanut pienellä avustuksella eläkkeensaajia.

Sairaalassa makaavan veljen kännykkään vastasikin mieheni ja hätäpäissään Miranda sai änkytettyä luuriin, että "väärä numero". Totta - ihan pieleen meni sekin soitto ja ilmeisesti pilasi täysin Mirandan "työpäivän". Nimittäin mieheni ei jättänytkään asiaa siihen, vaan asiaa tutkittuaan soitteli Mirandalle takaisin. "Saatanan lehmä, etkö jo tarpeeksi ole kupannut rahoja sairaalta mieheltä?" - "Enhän minä mitään ole ottanut!" Ihan uskottavaa on, että hän olisi vaan kysellyt potilaan vointia!
Kyllä tuolla heimolla on peiliin katsomisen paikka, kun ruikuttavat rotusorrosta ja huonosta kohtelusta. Sitä saa, mitä tilaa!

post signature

torstai 4. elokuuta 2011

Imago kohdallaan?

On totuttu ajattelemaan, että vain julkisuuden henkilöillä ja yrityksillä on IMAGO. Erehdys, meillä kaikilla on oma imagomme, halusimmepa sitä tai ei.

Imagohan tarkoittaa ihmisen tai yrityksen itsestään antamaa julkista kuvaa tai vaikutelmaa. Se on myös toisten ihmisten meistä muodostama mielikuva. On hauskaa huomata, miten esim. puhelimessa vastapuolen ulkonäöstä muodostunut mielikuva harvoin vastaa todellisuutta. Ensivaikutelmaa, jonka itsestämme annamme, pidetään todella tärkeänä, koska sitä on sitten vaikeaa jälkikäteen saada muuttumaan.

Nettiverkostoissa itsestään voi luoda minkälaisen kuvan tahansa avattarineen ja nimimerkkeineen. Touhu voi olla jopa vaarallistakin, kun vastapuolen pienimmästäkään rehellisyydestä ja tarkoitusperästä ei ole takeita.

Olin yllättynyt, kun miespuolinen ystävä kertoi lukevansa nettipäiväkirjaani ja kaipasi tekstiin miehisempää otetta. "Bigi - noin nössö Sinä et kyllä voi olla!" Itsekin tiedän antavani kirjoittaessani useimmiten itsestäni "kiltin" ja nössön mielikuvan, vaikka joskus tekisi mieli revitelläkin reteesti. Kyse on kuitenkin siitä, että noita sivujani lukevat myös lapsenlapseni, eikä varmaan mummi-imagoon kuulu kovin ärjy tyyli. Koen asian olevan hyväksi myös itselleni, kun joudun tekstiä suoltaessani suodattamaan pahimpia höyryjä. Ehkä, blogieni ja sivujeni lukijatkin ovat tottuneet nössöilevän mummin tarinoihin.

post signature

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Raha ratkaisee!

Hyvin menee, mutta menköön! Meidät suomalaiset on kasvatettu mieluummin kätkemään ylenmääräinen vaurautemme, kuin rellestämään sillä henkselit paukkuen. Monesti itäisten naapureidemme rehentelevä käyttäytyminen herättää meissä ja muissa länsimaalaisissa närkästystä, eikä sitä katsota hyvällä missään muuallakaan maailmalla. Sen sijaan Venäjällä keskiluokkaan - tai jopa alempaan keskiluokkaan kuuluvien - on pidettävä yllä käsitystä, että he voivat paremmin kuin todellisuudessa voivatkaan.

Jo lentokentillä matkustajia katsellessaan tunnistaa venäläisen helposti. Daamit ovat pukeutuneet kuin olisivat iltajuhliin menossa ja miesten käytös on niin leveää, että pois alta risut ja männynkävyt!

Luin suurella mielenkiinnolla kirjaa "Hulluja nuo venäläiset", jossa toimittaja Anna-Leena Lauren ruotii venäläistä sielunmaisemaa. Tästä "Igorin" vauraudella pröystäilystä hän kirjoittaa:
- Ei ole rumaa näyttää olevansa rikas, päinvastoin, se kuuluu asiaan. Sen jolla on rahaa pitää osoittaa se elämäntavallaan, toisin sanoen materiaalisilla asioilla, kuten kalliilla autoilla, arvokkailla kelloilla ja merkkikengillä. Mutta vielä tärkeämpää on osoittaa rikkauttaan käytöksellään. Ei saa koskaan välittää siitä, mitä asiat maksavat. Ei saa koskaan katsoa hintalappua tai lukea ravintolalaskua läpi. Pitää aina jättää valtavat juomarahat riippumatta palvelun tasosta.
Minua ärsyttää suunnattomasti, kun tunnetusti rahapulasta kärsivä venäläinen tuttavani kieltää jättämästä juomarahaa tarjoilijalle kymppeinä, se ei nimittäin näytä hyvältä. Täytyy jättää vähintään viisikymppinen. Eikä juomarahan maksaminen kolikoilla tietenkään tule kysymykseen, sehän näyttäisi aivan hirveältä, vaikka yhteenlaskettu summa olisikin asianmukainen. -

Siis Venäjällä ylipäätään tärkeää on se, miltä asiat näyttävät, viis siitä mitä ne todellisuudessa ovat.
post signature

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Naisellinen nainen

Pohjoismaissa meistä on täysin itsestään selvää, että naisten ja miesten tasa-arvoon pyritään kaikin keinoin. Venäläisten - niin miesten kuin naistenkin - mielestä olisi ikävää, jos nainen ja mies olisivat tasa-arvoisia. Heidän mielestään on mielenkiintoisempaa pitää yllä pientä näytelmää, jossa mies on perheenpäänä, vaikka kaikki tietävät kuka perheen asioista viime kädessä päättää. Miehen on saatava tuntea liitossa, että hänellä on yliote. Naisen on hyvä esiintyä heikompana ja avuttomampana, vaikka naiset eivät ole sen heikompia eikä tyhmempiä kuin miehetkään. Harmi, ettei kukaan ole vielä kertonut sitä miehelle.

Sketsiohjelma venäläisellä tv-kanavalla kertoo hauskasti miehen ja naisen rooleista:
Naisen asiat ovat tosiaankin hyvin. Työpäivän jälkeen hänen täytyy kiiruhtaa päiväkotiin, hakea lapset, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, auttaa lapsia läksyjen teossa, panna heidät nukkumaan, pestä, silittää ja siivota. Sen jälkeen hän on vapaa ja voi tehdä mitä halua. Mies tulee kotiin töistä ja katsoo televisiota. Täydellisen uupuneena hän menee sen jälkeen nukkumaan. Sellaista hänen elämänsä on. Voi miesraukkaa!

Että silleen! Eipä siis ihme, että meitä pohjoismaisia naisia suorastaan naurattaa venäläismiehen näkemys meistä hiukan erilaista naiskuvaa edustavista naisista. He suorastaan säälivät meitä, kun meidän omat miehet eivät enää huomioi meitä tarpeeksi, eivätkä lausu meille kohteliaisuuksia. Pohjoismaiset miehet eivät ole heidän mielestään enää miehiä, vaan surkeita, nujerrettuja tohvelisankareita, jotka pakotetaan kotona miehille sopimattomiin töihin ja jotka jopa työntelevät lastenrattaita. Pohjoismaiset uranaiset näyttävätkin miehiltä lyhyine tukkineen, silmälaseineen ja matalakantaisine kenkineen. Venäläistä miestä suorastaan puistattaa suomalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten naisten vetelemät lenkkarit. Täytyyhän naisen näyttää naiselta ja sukupuolten välillä täytyy olla jotain eroa!

Siispä siitä vaan kenkäkauppaan piikkikorkoja ostamaan!
post signature

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Koiruuksia

Törmäsin jostain omituisesta syystä runosivuilla surffaillessani johonkin hauskaan koira-aiheiseen runoon. Siitä innostuneena aloin tutustua asiaan tarkemmin ja päätin tallettaa maukkaimmat palat omille sivuilleni kaiken kansan iloksi.

Näitä aiheeseen liittyviä kirjoituksia lueskellessani en voinut olla törmäämättä lemmikeistä pitävien ja eläimiä inhoavien vastakkaisiin mielipiteisiin, joissa ruodittiin koirille laadittuja muistokirjoituksia.

Ystäväni kennelsivujen pitäjänä olen oppinut ymmärtämään myös niitä ihmisiä, joille oma lemmikki on tavattoman tärkeä ja oikeutetusti perheenjäsenen asemassa. Miksi siis ei sellaisen läheisen "ystävän" menetystä voisi surra samoin kuin muiden läheisten pois menoa? Kyllä tyhjä kaulapanta naulassa, työtön talutusremmi ovenpielessä nostattavat palan kurkkuun, kun on saanut tassunjälkiä sydämeensä. Kaipaus ja ikävä ovat aitoja.

Kuulutpa kumpaan ryhmään tahansa, käypä haukkaamassa sivulla Koiralemmikkini maistiaisia! Ihan mukaviakin juttuja! Minulle ainakin maistuivat!


post signature

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Kalliiksi käy

Voi pientä ihmistä kaikkien näiden mediaviidakkojen keskellä! Miten sitä voikaan tuntea itsensä niin pieneksi ja tyhmäksi, kun lähtee kone kainalossa seikkailemaan maailmalle. No ehkä siellä kaukomailla on pärjättykin paremmin näiden nettiyhteyksien kanssa, kun on älynnyt mennä asiaa kyselemään respasta. Mutta jopa täällä kotomaassa, kun muutat väliaikaisesti majaa huusholliin, jossa ei omia verkkoratkaisuja ole! Sormi suussa siinä ihmettelet mikä on prepaid-kortti, blue-tooth, uusi liittymä jollekin operaattorille...

Kesämökillä keksin ottaa käyttööni nettitikkuun oman puhelimeni sim-kortin ja kas, yhteys pelasi ja muutamia kotisivujen päivityksiä serverille lähetettyäni ajattelin mennä katsomaan operaattorin sivulta, paljonko tämä lysti tuli maksamaan. Voi pyhä jysäys!!!  94,80 € muutamassa hetkessä!  Arvata saattaa, että sim-kortti löysi takaisin puhelimeeni salamavauhtia ja nettijutut päätin jättää kotiharrasteisiin.

Kotiin palattua siellä odotti vielä isompi yllätys. Operaattorilta oli tullut huhtikuun nettilasku, jossa kolmen päivän vierailusta netissä (pari tuntia) oltiin karhuamassa 325 €. Tuolloin nettiä käytettiin vävyn mokkulan kautta, jossa oli kuukausisopimus, eikä lisälaskua olisi pitänyt siten tulla. Vikana oli vain se, että itärajalla laskutuksen kaappaavat venäläiset, ellei ole huomannut laittaa liittymään roaming-estoa.

Kyllä verenpaine kohosi taas huippulukemiin! Miten on mahdollista, että omassa kotimaassa, itärajalla liikkuessa, pienen ihmisen tulisi tietää tuokin asia ja suojautua suoranaista varkautta ja riistoa vastaan!!!! Onneksi operaattori oli samaa mieltä ja lasku voitiin pistää mappi Ö:hön.

Mikähän lienee seuraava riiston ja huijauksen yritys?
post signature

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Jälleensyntyminen

Uskoa on monenlaista. Yhä useampi on halukas uskomaan jälleensyntymään, sopiihan se niin hyvin meidän aikamme kehityksen ja nuoruuden palvontaan. Mikä olisikaan parempi ajatus kuin että pitkän, jo tylsäksi käyneen elämän jälkeen voisimme syntyä uuteen vauhdikkaampaan olomuotoon. Kammoamme ajatusta kaiken lopullisuudesta. Ajalle on tyypillistä se, että kaikkeen kouluttaudutaan ja valmistaudutaan - asioille voi tehdä jotain - niin myös elämän loppumiselle.

Jälleensyntyminen muistuttaa virtuaalimaailmaa. Sille, joka on tottunut liikkumaan sellaisissa maailmoissa, jossa luodaan itselle vaihtoehtoisia minuuksia (avattaria) erilaisine ikineen ja sukupuolineen, ei edes kuolema tunnu olevan peruuttamaton eikä todellinen. Ihmiset, jotka viettävät virtuaalimaailmassa suuren osan ajastaan, sanovat, ettei virtuaalimaailma ole sen kummempi, kuin se maailma, jota me kutsumme todelliseksi. Siellä he voivat rakastua, saada suurimman osan sosiaalisista kontakteistaan ja jopa ostaa virtuaalikiinteistöjä.

Oikein nautiskelin Mereten hauskasta, terävästä kommentista, kun hän kirjoittaa ilmiöstä kirjassaan "Kuolleet lehdet" : "Mutta eikö ole luultavaa, että sinä päivänä, kun he saavat sydäninfarktin, he silti mieluummin tilaavat ambulanssin siitä maailmasta, jota me kutsumme todelliseksi".
"Voipa käydä niinkin, että netin kautta tutustuneet ihmiset eivät pysty elämään yhdessä, jos käy ilmi, että he eivät pidä toistensa hajusta."
post signature

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Face Book ystävänä

Tämän päivän kiireiselle ihmiselle kommunikointi ja sosiaaliset suhteet tarkoittavat jotain muuta, kuin meitä edeltäneelle sukupolvelle. Maalaiskulttuurissa oli tapana piipahtaa naapuriin sen kummemmin siitä etukäteen ilmoittamatta. Nyt telkkari ja netti ovat korvaamassa näitä ihmisen sielunelämälle tärkeitä virikkeitä. Sosiaalinen media (Face Book, Twitter.....) toimii "keskustelukumppanina" ja yhä enemmän sitä on alettu käyttää mielipiteiden ilamisuun reaaliajassa (vrt. juuri käytyjen eduskuntavaalien tv-tulosiltamat).

Merete Mazarella kirjoittaa osuvasti ja hauskasti ilmiöstä:
- Tarkemmin ajatellen ymmärrän, että parasosiaaliset suhteet ovat tulleet yhä tärkeämmiksi. Sillä tarkoitetaan suhdetta elokuvista / televisiosta tuttuun julkisuuden henkilöön tai johonkin, joka ei ole ihminen, vaikkapa lemmikkieläimeen, televisioon tai tietokoneeseen.
Kerrotaan tarinaa vanhasta invalidimiehestä, joka virui yksin pienessä asunnossaan ja torjui päättäväisesti kaikki ehdotukset vanhainkotiin muuttamisesta: "Ei kiitos, minulla on täällä kotona kaikki mitä tarvitsen", hän sanoi, "minulla on mukavat tv-kuuluttajani pitämässä minulle seuraa."
Omakohtaisena kokemuksena muistan kokeneeni jotain vastaavaa, kun olimme Kilpisjärven lomahotellin tv-huoneessa ja toosassa oli meneillään Kotikatu. Mummot eläytyivät ohjelmaan ihailtavan intensiivisesti huutelemalla: "Koeta kestää Hannes!"

Ikävä kyllä, suurella todennäköisyydellä meidän sukupolvelle tulee FaceBook tai muu vastaava olemaan se ihmissuhteiden korvaaja.
"Riittäkö se meille? Voiko sitä heitellä toisilleen virtuaalisia lumipalloja, kun tekee kuolemaa?"

post signature

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Huijareita

Kirjoitin blogissani MYRSKYVAROITUS "tummien" aikaansaamasta vahingosta, josta laitettiin varoitus myös paikallislehteen. Lehti oli julkaissut kirjoituksen hiukan muutettuna (jättäen pois nimitietoja).

Nytpä Miranda havaitsikin oivallisen paikan, millä saada säikky, sairas ihminen hämilleen. Niinpä hän soitti "lypsettävälleen" ja halusi tavata keskustellakseen tästä hävyttömästä kirjoituksesta, jonka johdosta hän oli  saanut ihmisiltä puhelinsoittoja. (Mitenkähän ihmiset ovatkin keksineet soitella juuri hänelle, kun kirjoituksessa ei mainita kenenkään henkilön nimeä?!!!) Arvata saattaa, että "kivusta ja särystä" olisi ollut maksettava hänelle korvaus.

Onneksi satuttiin olemaan paikalla ja kuulemaan puhelusta sen verran, että mieheni pystyi puuttumaan asiaan. Välittömästi puhelun jälkeen hän soitti takaisin ja kertoi, että hän edunvalvojana kieltää Mirandaa ottamasta mitään yhteyttä holhouksen alaiseen ihmiseen. Mitäs Miranda siihen? - no haistatti tietenkin pitkät ja pisti puhelimen kiinni!

Eipä ainakaan aloitekyvyttömyydestä voi näitä huijareita moittia! Me tavalliset tallaajat ei voida kuin ihmetellä sitä kekseliäisyyttä ja sinnikkyyttä, mitä nämä "alan ammattilaiset " lypsettäväänsä kohtaan osoittavat.

Jännityksellä jään odottamaan mikä on Mirandan seuraava siirto!
post signature

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Haetaan seuraa

Ei siitä niin kovin paljon aikaa ole, kun viestit oli lähetettävä ihan fyysisessä muodossa kirjapaperille kirjoitettuna. Ajan saatossa suloinen suomenkielikin on hieman muuttunut, eikä teitittelyä enää käytetä muualla kuin virallisissa kirjeissä. Nykyihminen hoitaa viestintähommat bittimuodossa enimmäkseen kännykällä tekstarina tai sähköpostilla.


Törmäsin sattumoisin netissä hauskaan kirjeeseen viisikymmen luvulta, jolloin ainoana deittipalveluna toimivat lehtien kirjeenvaihtoilmoitukset.
Näin silloin ennen:
Teille Tuntematon!
Monet terveiseni saapukoon teille sinne Kiteelle minulta täältä Kontiolahdesta. Olen jo kauan ajatellut että olis kiva jos olis oma kirjeystävä ja niinpä päädinkin koettaa onneani sillä onnihan se olisi jos saisi todella sen kirjeystävän. 

Lienee paikallaan jos esittelen vähän itseäni. Niin olen 173 sm pitkä, tummatukkainen ja sinisilmäinen. Kotoisin minä olen Kuusamosta mutta olen sotapalvelustani suorittamassa täällä Kontiolahdessa. Tulin armeijan palvelukseen lokakuussa joten ikäni te varmaan arvaatte. Valokuvaa mulla ei kunnollista ole tälläkertaa mistä lähettää, mutta käyn aivan piakkoin passivalokuvaamossa sitten kyllä saatte kuvanikin jos niin haluatte, riippuu tietenkin teistä vastaatteko tähän töherrykseeni.

Toivon ainakin että vastaisitte ja minäkin saisin todellisen kirjeystävän. Taitankin lopettaa tällä kertaa.
Hauskaa kevään jatkoa teille vaan ja näkemiin tv Arska (korpraali)

Näin nykyisillä seuranhakupalstoilla:
Kuvaus itsestä:
Hei tässä hyvä ja huumorintajuinen mies vaasasta.. olen 182 cm pitkä ja painan 75 kg eli itseni mielestä aika hyvä kroppainen.. heh. olen hellä ja mukava vaikka kaveriksi. mut nyt kaipaan toimintaa haluavaa seuralaista itselleni.
Etsitään:

Etsin normaalivartaloista rohkeaa tummaa tai vaaleata naista jonka kanssa voin viettää yhteistä ihanaa aikaa. elämä on kuitenki aika lyhyt yksin elettäväksi.. ota yhteyttä ja pidetään hauskaa koko loppu elämä. tai sit vaikka vapaa suhde..heh.. kaikki käy. olit sitte varattu tai vapaa. kaikki pysyy minulta salassa 100%.

post signature

torstai 31. maaliskuuta 2011

Kuolinilmoitus verkkoon

Sain vieraskirjaani viestin, jossa kerrottiin uudesta "Kuolinilmoitus"-sivustosta. Kävinpä heti kiinnostuneena kurkkaamassa, mitä uutta olisi tarjolla.
Kun sivusto on vielä tuore, eikä siten ole ollut vielä laajemmalti tarvitsevien tiedossa, on ilmoituksiakin vielä kovin niukan laisesti. Ajatus on mielestäni kuitenkin oikein nykypäivään osuva. Tunnetuksi tultuaan se palvelee tarkoitustaan paljon paremmin kuin lehti-ilmoittelu.
Omaisen kuolemasta ilmoittaminen tuttaville, naapureille ja sukulaisille on hoidettu eri kulttuureissa monin eri tavoin. Etelä-Euroopassa näkee katujen varsilla pylväissä paperille kirjoitettuja kuolinilmoituksia valokuvineen.
Esimerkiksi Nicaraguassa on ollut tapana ilmoittaa kuolemasta "kuulutusautosta". Kuolinilmoitusta varten voi vuokrata auton, joka kiertää ympari kaupungin katuja ilmoittaen kuolintapauksista ja muistotilaisuuden pitopaikasta. Kuolinilmoitukset lukee vuoden vakuuttavin radioääni klassisen musiikin säestämänä. "Atencion, Atencion!" Rikkaimmat voivat ilmoittaa suru-uutisen jopa televisiossa.

Paikallislehdissä ilmoittaminen toimi hyvin silloin, kun ihmiset pysyivät syntymästään asti kotipaikkakunnallaan ja lukivat oman kotiseutunsa uutislehtiä. Eipä voi nykypäivän globaalissa maailmassa kuvitellakkaan, että paikkakunnalla ilmestyvän lehden suruviesti saavuttaisi muualla Suomessa, saatikka toisella puolen maailmaa, asuvia tuttavia. Netissä olevien kuolinilmoitusten lukeminen ei ole olinpaikasta riippuvainen.

Merkityksettömin seikka tuskin lienee se, että netti-ilmoitus on toistaiseksi ilmainen, kun esim. Hesarissa ilmoittamisesta voi joutua pulittamaan jopa 1.000 euroa. Vanhan perinteen rikkominen voi joistakin tuntua "syntiseltä", mutta uusi aika voi tuoda uuden tavan soveltaa niitä nykyaikaisella tavalla.

post signature

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Taas kiloja pois


Vaikeaa on painonhallinnan jalo taito!!!  Helpompaa olisi harrastaa painon hallitsemattomuutta, mutta onneksi takaraivossa asustava pikkuinen pirulainen vaatii edes jotenkuten säilyttämään kevyemmän kehon.

Lue lisää Painonhallinta

post signature

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Kanarialla

Kyllä Kanarian "kesämökkimatkailu" sopii ihmisille, jotka eivät kaipaa biletyspaikkoja heti kotioven taakse. Epämääräinen asumusvarauksemme osoittautui kodikkaaksi ja rauhalliseksi keitaaksi, jollaista olimme tältä lomalata odottaneetkin. Hiukan on ollut totuttelemista kahdenkerroksen huusholliin, kun tavarat tuppaa olemaan aina väärässä kerroksessa. Maantasossa olevasta terassissat olemme saaneet nauttia niin ruokailu- kuin oleskelutilanakin.
Kaukana on kavala maailma ja baarien diskomusat; meille laulelee mustarastaat ja undulaatit. Eikä 3,5 km:n taival Inglesin ja Melonerasin keskustaan ole meille liikuntaa harrastaneille matka eikä mikään. Taksiasemakin on ihan vieressä - yhdensuuntaiseen matkaan keskustan melskeeseen palaa euroja 3,50.

Epävakaisen sääennusteen vuoksi vuokrasimme auton vielä toiseksikin lomaviikoksi, vaikka työlästä voi olla senkin kanssa hakea se saaren aurinkoisin olokolo!

post signature

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Nettiriippuvuus

Ehkä tekee hyvää olla joskus paikassa, johon ei saa nettiyhteyttä. Nyt sen huomaa, miten paljon kotona nettiä tarvitsee, kun lomallakin iskee tuon tuosta ajatus "pitääpä katsoa netistä".
Tarve ei liene useinkaan ihan kuoleman vakava, vaan joku pikku asia jää vaivaamaan ja haluaisi sen selvittää tuota pikaa. Ehkei kaiken nippelitiedon saaminen liene mitenkään tarpeellistakaan, mutta olisihan se mukavaa omatoimilomallakin löytää paikkoja ja saada niistä tietoa, ei niitä sitten enää kotona jaksa hakea.

Nykyihmiselle voi helposti tulla tunne, että on heitetty maailman ulkopuolelle, kun kaikki kotona totutut yhteydet eivät pelaakaan. FaceBook-juorukirjasta on tullut monelle niin koukuttava, että nettikahvilassa on päästävä käymään päivittäin tarkistamassa tilanne. Itse haluaisin tarkistaa sähköpostini vähintään joka toinen päivä, sinne kun tulee muutakin tärkeää viestiä kuin roskapostia.

Nykyiseen "lomakotiimme" ei yhteyksien luominen onnistu, joten on opittava elämään pimennossa. Tekee hyvää parisuhteelle ja muullekin sosiaaliselle yhteiselolle! Ihan ilman yhteyksiä ei sentään täälläkään olla. Tänä iltana tultiin syömään ravintolaan nimeltä "Mummola", jossa voi käyttää omaa fläppäriä ja saada asetettua taas maailmankirjat kohdalleen.

post signature

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Äkkilähtöjä

Kun Suomessa paukkuu monen viikon pakkaset, alkaa mieli kaivata paikkaan, jossa ei tarvitse ulkonakaan palella. En ole ollut koskaan innostunut Kanarian massaturismipaikoista, mutta nyt, kun oli löydettävä pikainen lähtö jonnekin lämpimään, rupesi nämäkin rannat kiinnostamaan. Tosin nämäkin paikat ovat entuudestaan tuttuja, kun Las Palmasin kaupunkilomilla on tällä käyty elämänmenoa ihmettelemässä.

Nettiä plärätessä löytyi Maspalomasista sattumalta huoneisto, joka oli saanut luokituksekseen vain kaksi tähteä. Nämä Green Oasis -lomahuoneistot näyttivät kuvien perusteella vaatimattomilta, mutta ihan siisteiltä (huoneistot uusittu v.2010). Ehkä tuo kahden tähden luokitus johtuu siitä, että hotellissa ei ole ravintolaa eikä baaria ja vastaanottokin on avoinna vain hotelliin saavuttaessa.

Siispä majoittuisimme kaksikerroksiseen huoneistoon; alakerrassa oleskelutilat, jossa keittonurkkaus (jääkaappi, sähkölevyt, niukka keittiövarustus), kylpy ja terassi. Yläkerrassa makuu- ja kylpyhuone. Tämähän sopi meille mainiosti, kun tarkoituskin oli tehdä tästä lomasta "mökkeilyloma". Erityisen mukavalta tuntui tuo terassi, jos sattuisimme saamaan sen uima-altaalle päin.

Ensimmäiselle viikolle saatiin ohjelmaa, kun jo kotona varattiin autovuokraamosta ajopeli, jolla päästään huristelemaan pitkin saarta. Las Palmasissa asustavat ystävämme eivät tienneet tulostamme mitään, kun taas oli pidettävä viikon ajan tieto matkasta visusti salassa, että voisimme heidät yllättää perusteellisesti.

post signature

tiistai 22. helmikuuta 2011

Ukkopula

Voi meitä ikääntyviä naisia! Meitähän on tilastojen mukaan huomattavasti enemmän kuin ukkoja, joiden elinikä on lyhyempi kuin meillä naarailla. Tämän voi kukin tulkita mielensä mukaan hyväksi tai huonoksi asiaksi. Lieneekö syy sitten elintavoissa, geeneissä vai käyttäytymisessä?

Vuonna 2009 Suomessa eli 566 yli satavuotiasta, joista miehiä oli 82 ja naisia 484, ks. jakauma eri ikäluokissa. Ennusteen mukaan vuosina 1975–77 syntyneistä naisista noin joka viides elää todennäköisesti vähintään 100-vuotiaaksi, miehistä joka viides vähintään 95-vuotiaiksi, joten näköpiirissä ei ainakaan vuosikymmeniin ole tasa-arvoistumista tässä asiassa. Mummot rulettaa!!!

Hämmästystä herättää se, että vielä 1800-luvun puolivälissä elettiin keskimäärin vain n. 40-vuotiaiksi. Näihin päiviin verrattuna elinikämme on siis tuplaantunut /blogini Elinajanodote.

"Vaikka keskimääräinen elinikä kasvaa kehittyneissä maissa koko ajan, ei ihmislajin maksimi-ikä näytä muuttuvan – se on edelleen jossain 115 ja 125 vuoden välillä. Onnistutaanko siihen lääketieteen keinoin vaikuttamaan, sen näyttää aika. Jotkut yltiöpäiset ikääntymisen tutkijat arvelevat, että näillä hetkillä syntyy lapsi, jolla on teoreettiset mahdollisuudet elää satoja vuosia." Lähde: Lääkärikirja Duodecim, professori Jussi Huttunen  Nähtäväksi jää!
Se näkee ken elää vielä 2211 ???!!!!

post signature

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ystävyys

Ystävyys ei ole trendi,
se ei seuraa muotia,
siitä ei saa korkoa, eikä eläkettä.
Silti se on elämän paras sijoitus!

Ystävyys on syvää keskinäistä kiintymystä, joka vuosikymmentenkin jälkeen kestää ja kantaa; kun tavataan pitkän ajan jälkeen, niin jatketaan siitä, mihin edellisellä tapaamisella jäätiin. Ystävyys ei ole kulutushyödyke, vaikka hyvä ystävä onkin usein hyödyksi. Suomenruotsalaisten pitkän, hyvän elämän uskotaan olevan yhteisöllisyyden tulosta. Muista eristäytyvät "maan hiljaiset" - erityisesti nuoret miehet - alkavat käyttäytyä agressiivisesti ja vievät hautaan mukanaan perheitään ja koulutovereitaan. Olisipa heilläkin edes joku ystävä, jolle purkaa mieltään.

Oikeastaan yksi ystävä on liian vähän; hän ei ehkä jaksa kantaa koko taakkaa. Viisikymmentä ystävää alkaa olla jo vähän liikaa ja ystävyys lieneekin vain pinnallista tuttavuutta. Silloin voisi puhua kavereista, verkostoista, naamakirjaystävistä.... Mutta pieni oikein hyvien ystävien joukko, se se on jotakin! Hienoa, kun voi soittaa pirauttaa jollekin ystävälle silloin, kun on revetä riemusta tai katketa surusta ja huolesta.

Vanhasta ystävyydestä olisi pidettävä lujasti kiinni, sillä uusien vahvojen ystävyyssuhteiden solmiminen iän karttuessa ei useinkaan ole enää helppoa.  "Ruuhkavuosina" me naiset voidaan luopua herkästi ystävistämme parisuhteen ja perheen takia. Silloin avioeron tultua voi jäädä todella yksin, kun yhteiset ystävät katoaa liiton hajoamisen myötä menneisyyteen.

Surku niitä, joilla on valtava verkosto, mutta ei yhtään todellista ystävää!

post signature

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Big mama

Kerta toisensa jälkeen Thaimaassa lomaillessa jää ihmettelemään sikäläisten ihmisten ystävällisyyttä. Toki poikkeuksiakin vilkkaissa turistikohteissa tulee vastaan, mutta tosi mukavaa ja välitöntä väkeä nämä luonnonlapset pääosin ovat meitä kohtaan olleet.

Viime loman mieleenpainuvin ihastelun ansainnut persoona oli "Big mama", hotellimme edustalla päivystänyt tuk-tuk-taksin kuljettaja. Meillä oli tilaisuus tutustua tähän valoisaan thai-rouvaan, kun hän kuskasi meitä ostosreissulla Phuket-Townissa (Ostoksia-blogi). En tiedä onko heille syntymäpäivän viettäminen suurempi tapahtuma kuin meille, mutta ainakin tämä meidän kuljettajamme halusi tuottaa minulle miellyttävän merkkipäivän. Vaikka varsinaisiin synttäreihin oli ostospäivänä aikaa vielä muutama päivä, hän oli meitä kauppakeskuksesta odotellessaan hankkinut synttärilahjaksi hedelmiä ja muffinsseja. Nyt joku kyynikko miettii, että kyseessä oli tietenkin markkinointitemppu. Niin olisi voinut ollakkin, koska hänet tilattiin myös syntymäpäivän rientojamme kuljettelemaan.
Mutta!
Onnettomien yhteensattumien vuoksi meitä kuljettikin tuona päivänä toinen mukava kuski, Bob. Big maman tapasimme vasta seuraavana päivänä - ja voi sitä valittelun  ja anteeksipyyntöjen määrää! Hän oli todella pahoillaan, kun ei ollut voinutkaan järjestää aikoomaansa yllätystä.

Todellisen yllätyksen hän minulle järjesti, kun olimme odottamassa lentokenttäbussia. Oman edun tavoittelija ei olisi tuhlannut "ruutia" poistuvaan turistiin!  Hänpä kiirehti luokseni ja halusi minun tulevan istumaan vielä autonsa ohjaamoon, jossa hän kaivoi esille tertun pikkubanaaneja ja kakkukynttilän. Niinpä hän extempore sytytti kynttilän ja laulaa lurautti minulle onnittelulaulun halausten kera. Voi pyhä jysäys - tuollaiseen tempaukseen ei moni meistä pystyisi! Nämä luonnonlapset uskaltavat näyttää tunteensa ja kehtaavat myös kertoa tykkäämisestään. Siinäpä on sitten nieleskelemistä meille ujoille ja juroille suomalaisille.


post signature

torstai 27. tammikuuta 2011

Riistoa?

Edellisen öykkärityyliin kirjoitetun timanttikorujutun tarkoitus oli kerjätä verta nenästä. Odotin närkästynyttä paheksuntaa osoittavia kommentteja siitä, miten me rikat turistit käytetään hyväksi ja riistetään köyhiä thai-ihmisiä, korut kun saa täältä paljon edullisemmin juuri siksi, että koruntekijän palkka on huimasti pienempi kuin meillä. Jos näiltä paikallisilta kysytään, niin massaturismi ei olekaan mikään kirottu juttu. Mistähän nämä kaikki hierojat, pyykkärit, vaatturit, tuk-tuk-kuskit ja muut ottaisivat päivittäisen leipänsä (riisinsä), jos turistit näiltä kulmilta häipyisivät.

Hiukan eri juttu on monesti näiden baarityttöjen kohdalla. Ystävä kertoi eräänkin tytön sanoneen, että hänellä olisi työpaikka tarjolla tehtaassa, muttei niillä palkoilla pysty kustantamaan läheskään sitä elintasoa, jonka saa länsimiehen "patjana" toimimisesta. Ymmärrän hyvin, että houkutus on suuri, kun työolosuhteet tehtaissa tässä kuumuudessa varmasti ovat kammottavat.

post signature

maanantai 24. tammikuuta 2011

Ostoksia

Tässä yli 30 asteen kuumuudessa ei ostosreissu katetussa basaarissa ole todellakaan mikään loman kohokohta. Muutenkin arabialainen kauppatapa tuntuu varmaan monesta eurooppalaisesta vastenmieliseltä. Kun on tottunut siihen, että hintalappu kertoo mitä tuotteesta joutuu kassalla pulittamaan, on suorastaan raivostuttavaa arvailla miten paljon basaarikauppiaan ehdottamasta hinnasta pitäisi tinkiä, ettei tuntisi itseään idiootiksi. Tottuukohan meikäläinen tällaiseen kaupankäyntiin ikinä?


Illan "viileydessä" innostuin katselemaan bikinikauppiaan tarjontaa sillä aikaa, kun siippa oli viereisessä putiikissa rahaa vaihtamassa. Kuin taikaiskusta löytyi madamelle sopiva kuppikoko - ja kauppoja alettiin hieroa sen kummemmin uima-asua sovittamatta. Olen varma, että maksoin liikaa, mutta väliäkö sillä, kun en niitä bikinejä kotomaassa olisi läheskään siihen hintaan saanut.

Ihan toisenlainen ostoskokemus koettiin, kun taksikuski järjesti ilmaista ohjelmaa ostosparatiisin aukeamista odotellessa. Koskaan elämässäni en ole niin vaikuttavassa jalokiviliikkeessä vieraillut. Jos oli puitteet loisteliaat, niin oli henkilökuntakin ammattilaisia - siellä todella tunsi itsensä huomioiduksi. Vaikka et hetkeä aiemmin ollut tiennyt, että sinulta puuttuu se pikkurillin valkokultainen timanttisormus ja helmistä koottu kaulapanta, niin liikkeestä poistuessasi heiluttelit hienoa jewelryn pussukkaa, jota kuljettajamme ei antanut piilottaa ostoskassin uumeniin. Hänen mukaansa pussukan esilläpito tuottaisi minulle ennen näkemättömän onnenpotkun. Nähtäväksi jää!
post signature

perjantai 21. tammikuuta 2011

Juhlat

Thaimaassa ollaan!


Meillä on harrastettu noita matkatoimistojen markkinoimia viimehetken lähtöjä. Tällä kertaa ei ollutkaan äkkilähtö vaan "piilolähtö".

Todella vaikeaa oli pitää salassa matkasuunnitelmat yli 3 kk, kun syntymäpäiväsankarille haluttiin järjestää jymy-yllätys ilmestymällä juhlapaikalle mitään ilmoittamatta. Pikkusisko oli todella yllättynyt, joten juoni onnistui täydellisesti. Ystävät ja poikansa Hans (Kuun Haan) toki tiesivät tästä matkasta ja niinpä onkin suuri ihme, ettei kukaan vahingossa paljastanut salaisuutta.
Synttäreiden järjestäminen miltei toiselle puolelle maapalloa on ihan mahtava homma, mutta tietenkin se karsii osanottajia ronskisti. Voi miten mukavaa olisikaan saada koko ystäväpiiri tänne Nai Harnin patiolle iltaa viettämään sametinpehmeään iltaan, lämpimän uima-altaan syleilyyn.


post signature

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Onnittelut Pepelle

Jossain tuolla kaukana Phuketin Nai Harnissa on huvila, jossa iloinen joukko viettää lomaa ja juhlii Pepe-mummon 60v-syntymäpäivää. Elämänkokemusta ja muuta hyvää on ehtinyt kertyä pienen kuvakertomuksen verran.

Monta on kaunista, monta on hyvää,
vain yksi on parasta, tunnetta syvää.
Suuri on ihme, myötäelämisen taito,
se lahja on sulla, sun sydän on aito.

Onnentoivotukset ja halaukset sankarittarelle sinne kauas palmujen alle!
post signature

tiistai 4. tammikuuta 2011

Viinakauppiaita

Viime päivien tunnelmien valossa ei lapsuudessani sattunut romanien karkotus naapuristamme tunnukaan kovin epäoikeudenmukaiselta.
- Lokakuussa 1956 Pankakosken asukkaat hyökkäsivät illan pimeydessä kylän romaniasutukseen ja karkottivat romaanit väkivalloin. Romanien mökit hajotettiin täysin.
Teon syyksi ilmoitettiin romanien harjoittama laiton viinakauppa.

Itä-Suomen yliopistossa tehty tuore tutkimus valottaa hyvin Suomen oloissa harvinaisia "kauhujen yön" tapahtumia ja taustoja.

Kaiken tämän aineiston (ja nyt ilmi tulleen huijauksen) valossa minun on helppo ymmärtää romaniväestöä kohtaan tunnettu kauna ja epäluuloisuus.

Lainaus tutkimuksen sivulta:
"Irtolaisia, varkaita ja viinakauppiaita – romanien rikollisuus
Romanien ja valtaväestön käsitykset laista ja sen noudattamisesta ovat romanien Suomeen tulosta asti olleet erilaiset. Romanit eivät tietoisesti pyrkineet lain rikkomiseen, mutta eivät pitäneet lain noudattamista tavoittelemisen arvoisena hyveenä. 1900-luvun alkupuoliskon yhteiskunnallisessa tutkimuksessa pidettiin rikollisuutta yleisesti parantumattomana romanien rodullisena ominaisuutena ja hyveenä, johon romaniyhteisön jäsenet pyrkivät."

post signature

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Myrskyvaroitus

Vieraillessamme lähisukulaisemme luona, totesimme hänen joutuneen törkeän kusetuksen kohteeksi. Kyseinen henkilö on parantumattomasti sairas, eikä osaa sanoa pyytäjälle "ei".
Prosessi hänen saamisestaan holhouksen alaiseksi on menossa ja asiasta on tehty ilmoitus poliisille. Sukulaisemme on nimennyt henkilön, joka on ottanut rahat S-marketin edessä. Nämä tapaamiset ovat maksaneet kolmen viime kuukauden aikana yli 12.000 euroa ja aiemmista ei ole tietoa. Tarkoitus on varoittaa sukulaisia ja naapureita tällaisista "pitsikauppiaista".

Julkaistavaksi paikallislehdessä:
MIRANDA-MYRSKY KITEELLÄ
Myrskyvaroitus yksin asuvien vanhusten ja sairaiden sukulaisille. Miranda ei itse kaada puita, koska se ei sovi hänen toimenkuvaansa, vaan ottaa puut hyväuskoisen ja avuttonan henkilön pankista nostamina seteleinä S-marketin edessä. Lähisukulaiselleni Miranda-myrsky on maksanut kolmen kuukauden aikana jo yli 12.000euroa. VAROKAA JA VAROITTAKAA LÄHEISIÄNNE!

nimim. MYRSKYN JÄLKEEN

post signature