Minäkö vanha?

Olen piilottanut johonkin muistivihon uumeniin jo vuosia sitten muutaman lukemani huvittavan ajatuksen vanhenemisesta ja siitä, miten me  jo eläköityneet voimme ajatella kanssasisaristamme ja veljistämme. Löytyipä noilta riveiltä ihan tutuntuntuista ajatuksenjuoksua, kun sen uskalsi itselleen tunnustaa.

Vanhemman ihmisen tulee pitää nuoruuden nautintojen menettämistä vapautuksena, huolehtia itsestään ja pysyä hyvällä tuulella, jotta nuoremmat ihmiset jaksaisivat seurustella hänen kanssaan (Platon).

Vanhan tulee pitää kurissa paitsi huikentelevaisuus, myös laiskuus ja ärtyisyys ja tietoisesti harjoittaa sekä ruumista että sielua (Zenon).

Nämä tekstit löytyivät jostain Merete Mazarellan kirjasta:
"En pidä eläkeläisyhdistyksistä" sanoo seitsenkymppinen. "Enkä liioin ompeluseuroista tai meikkikutsuista. En halua lähteä bussimatkoille paimennettavaksi ryhmän mukana. Enkä käydä vanhusten kuntojumpassa. En halua ostaa arpoja, joissa on surkeat voitot, enkä joutua kuuntelemaan vapisevia kuoroja, jotka panevat parastaan niin että itkettää. Olen ilkeä, ylpeä ja omahyväinen, saan syyttää itseäni siitä, että minut on jätetty kyydistä ja seison yksin laiturilla."

Miehistä: Jotkut ovat kumaraisia ja alistuneita, jotkut pikkuilkeitä, toiset poukkoilevat ympäriinsä kuin pinkeät viriilit ilmapallot. Yrittävät olla hauskoja. Flirttailevat kassaneidin kanssa. Se on kiusallista ja niin surkean läpinäkyvää - yksi ainoa neulanpisto ja ilma pihisee ulos. Voi miten säälittävää.

Noissa on totuuden siemen joka ei välttämättä ole tervetullut: eläkeläiset eivät ilman muuta halua seurustella juuri eläkeläisten kanssa, eläkeläiset voivat pelätä sitä, etteivät ikätoverit ole tarpeeksi vireitä. He voivat pelätä myös sitä, etteivät itse ole tarpeeksi vireitä. Moni eläkeläinen, joka käy ensimmäistä kertaa eläkeläisyhdistyksessä, ajattelee kauhistuneena: Mutta nuo kaikkihan ovat vanhoja.

Sisareni kysyi minulta kerran kotipaikkakunnallamme, kun bongasi tutunnäköisen miehen, satuinko tunnistamaan tuon luokkatoverini. LUOKKATOVERINI??? Mutta eihän noin vanha mies voi mitenkään olla MINUN luokkatoverini!!!!
Olisiko itsekullakin joskus peiliin katsomisen paikka? - Ja sitä peiliä voisi sitten katsella silmälasit päässä!

Arjen suukopua

Nyt naurattaa!!! Pienestä se suukopu saadaan aikaan, kun ei oikein isompia ongelmia ole vatvottaviksi. Joskus saan oppia ja ojennusta ihan pienten arkisten asioiden hoidosta, kun olen unohtanut tehdä jotain tai tehnyt sen "päin mäntyä".

Nyt olikin frouvalla harvinaisen sekava aamu! Kun mies oli nostanut kameroiden laturit keittiön pöydälle ladattuaan kamerat, meni törppö rouva viemään ne siitä pöydällä lojumasta laatikkoonsa. Mutta voi! Akuthan olivat siellä vielä paikallaan - eikö niitä nyt siitä huomannut ja laittanut takaisin kameraan? No kun en sattunut huomaaman!

Istuinpa siinä sitten uuden tietsikkani ääressä, kun siskoseni huuteli skypeen juttelemaan. Ihan mukavaa oli katsella ja kuunnella häntä, mutta minun kaunis kuvani ja suloinen äänenipä eivät häntä saavuttaneetkaan. Mies heti siihen viereen neuvomaan, että sinun pitää painaa siitä vihreästä napista. Mistä hemmetin napista? Vuosikausia olen skypeillyt, enkä ole mitään nappia painanut!!!!! Siinäpä sitten sanailtiin puolin ja toisin. Vika oli tietysti siinä, etten KOSKAAN kuuntele, kun minulle annetaan ohjeita! Lieneekö kuulossa vai ymmärryksessä vikaa?

Tein siinä hätäpäissäni sitten oman ratkaisuni ja avasin fläppärin, jossa skype toimi erinomaisesti. Eikä sen toisen koneen vihreän nappulan painaminen olisi mitään auttanut, kun vika oli uuden masinan skype-asetuksissa! Että silleen! Pieniä on nämä arkirutinat, eikä niitä haudat mihinkään hampaankoloon reikiä aiheuttamaan!

Nykynaisen apulaiset

Mitähän kaikkea uutta kotitaloustekniikkaa tässä ehtiikään näkemään, jos jaksaa uteliaisuuttaan sinnitellä vielä vuosikymmeniä hengissä? Nykyvempeleet ovat tulleet niin itsestäänselvyydeksi, ettei niiden olemassaoloa tule edes ajatelleeksi.

Viisikymmenluvun pulavuosien koti oli ihan toisesta maailmasta, kun sitä vertaa nykyiseen huusholliin. Miten paljon enemmän itselläni jää "omaa aikaa" kuin omalla äidilläni, jolla ei ollut koneita arkea helpottamassa. Tekisipä hyvää tällaiselle nirppanokka sukupolvelle kokeilla elämää tuonaikuisessa arjessa:

- aamukahvin keitto puuliedellä (sytytettävä herättyä) / kahvinkeittimellä
- uunien lämmittäminen / sähkö-, öljy-, kaukolämpö
- ruokatarvikkeiden säilytys kellarissa / jääkaapissa
- ruoka- ja kahvileivän leipominen ja puu-uunissa paistaminen viikottain / leipäkone tai valmiina kaupasta  tai pakasteesta
- vaahdottamiseen rannevoimaa ja vispilä / sähkövatkain
- soseuttamiseen muussinuija / sosesekoitin
- taikinoiden alustamiseen rannevoimaa ja nyrkki / yleiskone
- päivittäinen aterian valmistaminen, kun ei ollut kylmäkalusteita säilytykseen/ mikrossa lämmittäminen
- kauppareissu jalkaisin tai pyörällä / autolla
- marjojen ja vihannesten säilöminen / pakastaminen
- tiskien tiskaaminen / tiskikone
- vaatteiden pesu saunakodassa tai rannalla / pesukone
- vaatteiden valmistus polku-Singerillä / valmisvaatteet
- siivousaineena mäntysuopa / kullekkin materiaalille oma aineensa
- siivousvälineenä harja ja mattopiiska / pölynimuri

JA SOKERINA POHJALLA ROBOTTI-IMURI

Katso miten NaviBot ja Roomba sivoaa

Tämä viimeisin villitys on osoittautunut jo muutaman kokeilukerran jälkeen oivaksi apulaiseksi, josta ilmeisesti tulee meidän perheelle jo muutamassa viikossa se itsestäänselvyys, jota ilman ei siivous mitenkään suju. (ks.Päiväkirja 6.10. ja 4.10.)

Olisipa mukavaa nähdä oman perheen lapsuudenajan "Tosi-TV:tä" filmiltä. Sekin on mahdollista ainakin meidän lapsenlapsille, joiden elämää ja elinympäristöä on talletettuna videofilmille. Huolena on nyt vaan se, miten VHS-kasetit saadaan muutettua nykyaikaiseen muotoon, kun nauhat eivät varmaan kovin hyvinä säily ja laitteitakin lienee vaikea aikanaan heidän mistään metsästää. Tekniikkakin kehittyy koko ajan, joten vaikeaa on ennustaa, millaisesta laitteesta he niitä lapsuuden ajan videoitaan tulevat sitten aikuisina katselemaan. Toivottavasti pystyn ne kuitenkin heitä varten säilyttämään.

Imago kohdallaan?

On totuttu ajattelemaan, että vain julkisuuden henkilöillä ja yrityksillä on IMAGO. Erehdys, meillä kaikilla on oma imagomme, halusimmepa sitä tai ei.

Imagohan tarkoittaa ihmisen tai yrityksen itsestään antamaa julkista kuvaa tai vaikutelmaa. Se on myös toisten ihmisten meistä muodostama mielikuva. On hauskaa huomata, miten esim. puhelimessa vastapuolen ulkonäöstä muodostunut mielikuva harvoin vastaa todellisuutta. Ensivaikutelmaa, jonka itsestämme annamme, pidetään todella tärkeänä, koska sitä on sitten vaikeaa jälkikäteen saada muuttumaan.

Nettiverkostoissa itsestään voi luoda minkälaisen kuvan tahansa avattarineen ja nimimerkkeineen. Touhu voi olla jopa vaarallistakin, kun vastapuolen pienimmästäkään rehellisyydestä ja tarkoitusperästä ei ole takeita.

Olin yllättynyt, kun miespuolinen ystävä kertoi lukevansa nettipäiväkirjaani ja kaipasi tekstiin miehisempää otetta. "Bigi - noin nössö Sinä et kyllä voi olla!" Itsekin tiedän antavani kirjoittaessani useimmiten itsestäni "kiltin" ja nössön mielikuvan, vaikka joskus tekisi mieli revitelläkin reteesti. Kyse on kuitenkin siitä, että noita sivujani lukevat myös lapsenlapseni, eikä varmaan mummi-imagoon kuulu kovin ärjy tyyli. Koen asian olevan hyväksi myös itselleni, kun joudun tekstiä suoltaessani suodattamaan pahimpia höyryjä. Ehkä, blogieni ja sivujeni lukijatkin ovat tottuneet nössöilevän mummin tarinoihin.

Naisellinen nainen

Pohjoismaissa meistä on täysin itsestään selvää, että naisten ja miesten tasa-arvoon pyritään kaikin keinoin. Venäläisten - niin miesten kuin naistenkin - mielestä olisi ikävää, jos nainen ja mies olisivat tasa-arvoisia. Heidän mielestään on mielenkiintoisempaa pitää yllä pientä näytelmää, jossa mies on perheenpäänä, vaikka kaikki tietävät kuka perheen asioista viime kädessä päättää. Miehen on saatava tuntea liitossa, että hänellä on yliote. Naisen on hyvä esiintyä heikompana ja avuttomampana, vaikka naiset eivät ole sen heikompia eikä tyhmempiä kuin miehetkään. Harmi, ettei kukaan ole vielä kertonut sitä miehelle.

Sketsiohjelma venäläisellä tv-kanavalla kertoo hauskasti miehen ja naisen rooleista:
Naisen asiat ovat tosiaankin hyvin. Työpäivän jälkeen hänen täytyy kiiruhtaa päiväkotiin, hakea lapset, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, auttaa lapsia läksyjen teossa, panna heidät nukkumaan, pestä, silittää ja siivota. Sen jälkeen hän on vapaa ja voi tehdä mitä halua. Mies tulee kotiin töistä ja katsoo televisiota. Täydellisen uupuneena hän menee sen jälkeen nukkumaan. Sellaista hänen elämänsä on. Voi miesraukkaa!

Että silleen! Eipä siis ihme, että meitä pohjoismaisia naisia suorastaan naurattaa venäläismiehen näkemys meistä hiukan erilaista naiskuvaa edustavista naisista. He suorastaan säälivät meitä, kun meidän omat miehet eivät enää huomioi meitä tarpeeksi, eivätkä lausu meille kohteliaisuuksia. Pohjoismaiset miehet eivät ole heidän mielestään enää miehiä, vaan surkeita, nujerrettuja tohvelisankareita, jotka pakotetaan kotona miehille sopimattomiin töihin ja jotka jopa työntelevät lastenrattaita. Pohjoismaiset uranaiset näyttävätkin miehiltä lyhyine tukkineen, silmälaseineen ja matalakantaisine kenkineen. Venäläistä miestä suorastaan puistattaa suomalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten naisten vetelemät lenkkarit. Täytyyhän naisen näyttää naiselta ja sukupuolten välillä täytyy olla jotain eroa!

Siispä siitä vaan kenkäkauppaan piikkikorkoja ostamaan!

Face Book ystävänä

Tämän päivän kiireiselle ihmiselle kommunikointi ja sosiaaliset suhteet tarkoittavat jotain muuta, kuin meitä edeltäneelle sukupolvelle. Maalaiskulttuurissa oli tapana piipahtaa naapuriin sen kummemmin siitä etukäteen ilmoittamatta. Nyt telkkari ja netti ovat korvaamassa näitä ihmisen sielunelämälle tärkeitä virikkeitä. Sosiaalinen media (Face Book, Twitter.....) toimii "keskustelukumppanina" ja yhä enemmän sitä on alettu käyttää mielipiteiden ilamisuun reaaliajassa (vrt. juuri käytyjen eduskuntavaalien tv-tulosiltamat).

Merete Mazarella kirjoittaa osuvasti ja hauskasti ilmiöstä:
- Tarkemmin ajatellen ymmärrän, että parasosiaaliset suhteet ovat tulleet yhä tärkeämmiksi. Sillä tarkoitetaan suhdetta elokuvista / televisiosta tuttuun julkisuuden henkilöön tai johonkin, joka ei ole ihminen, vaikkapa lemmikkieläimeen, televisioon tai tietokoneeseen.
Kerrotaan tarinaa vanhasta invalidimiehestä, joka virui yksin pienessä asunnossaan ja torjui päättäväisesti kaikki ehdotukset vanhainkotiin muuttamisesta: "Ei kiitos, minulla on täällä kotona kaikki mitä tarvitsen", hän sanoi, "minulla on mukavat tv-kuuluttajani pitämässä minulle seuraa."
Omakohtaisena kokemuksena muistan kokeneeni jotain vastaavaa, kun olimme Kilpisjärven lomahotellin tv-huoneessa ja toosassa oli meneillään Kotikatu. Mummot eläytyivät ohjelmaan ihailtavan intensiivisesti huutelemalla: "Koeta kestää Hannes!"

Ikävä kyllä, suurella todennäköisyydellä meidän sukupolvelle tulee FaceBook tai muu vastaava olemaan se ihmissuhteiden korvaaja.
"Riittäkö se meille? Voiko sitä heitellä toisilleen virtuaalisia lumipalloja, kun tekee kuolemaa?"

Viinakauppiaita

Viime päivien tunnelmien valossa ei lapsuudessani sattunut romanien karkotus naapuristamme tunnukaan kovin epäoikeudenmukaiselta.
- Lokakuussa 1956 Pankakosken asukkaat hyökkäsivät illan pimeydessä kylän romaniasutukseen ja karkottivat romaanit väkivalloin. Romanien mökit hajotettiin täysin.
Teon syyksi ilmoitettiin romanien harjoittama laiton viinakauppa.

Itä-Suomen yliopistossa tehty tuore tutkimus valottaa hyvin Suomen oloissa harvinaisia "kauhujen yön" tapahtumia ja taustoja.

Kaiken tämän aineiston (ja nyt ilmi tulleen huijauksen) valossa minun on helppo ymmärtää romaniväestöä kohtaan tunnettu kauna ja epäluuloisuus.

Lainaus tutkimuksen sivulta:
"Irtolaisia, varkaita ja viinakauppiaita – romanien rikollisuus
Romanien ja valtaväestön käsitykset laista ja sen noudattamisesta ovat romanien Suomeen tulosta asti olleet erilaiset. Romanit eivät tietoisesti pyrkineet lain rikkomiseen, mutta eivät pitäneet lain noudattamista tavoittelemisen arvoisena hyveenä. 1900-luvun alkupuoliskon yhteiskunnallisessa tutkimuksessa pidettiin rikollisuutta yleisesti parantumattomana romanien rodullisena ominaisuutena ja hyveenä, johon romaniyhteisön jäsenet pyrkivät."

Rupsahda rauhassa

Huumorintajuani kutkutti mukavasti ja sai minut suorastaan hyvälle tuulelle, kun luin Tuula-Liina Variksen kirjaa "Irma". Sen viimeinen luku "Anna hartioiden pudota (Låt axlarna falla)" oli suorastaan herkullinen.


Anna hartioiden pudota! Mikä täydellinen elämänohje! Muuta ei tarvita, ei ainakaan vanhana.

Haluan tässä jakaa (vapaasti muokaten) hauskan lukukokemukseni naisen ikääntymisestä muiden blogini lukijoiden kanssa. Se parhaiten nauraa, joka itselleen pystyy nauramaan!

Voi sitä aamua, kun voi lopettaa naamansa uurteitten, kuoppien ja veltostumien tarkkailun ja hymyillä rohkaisevasti peilikuvalleen.

Kuka se oli, joku feministi, joka sanoi, että peiliin katsoessaan kaunis nainen tunnistaa heti itsensä: Tuo olen minä. Ruma nainen taas ajattelee: Tuo en ole minä. Ruman naisen on helpompi vanheta kuin kauniin. Kauneus ja rumuus - mitä ne sitten on, kuka ne määrittelee, ja millä mittareilla? Jos ihminen peilistä katsoessaan kokee, että hänen kuvajaisensa vastaa hänen sisäkuvaansa (mielikuva, joka ihmisellä on itsestään) hän tunnistaa itsensä ja kokee olevansa kaunis.

Vanhan kaunottaren elämä on rankkaa; piilottaa päivittäin kaikki nuo "ikävammat", ja vaikka kuinka puunaisi ja rappaisi, aamulla on edessä eilistä vanhempi naama, yhä syvemmät suupielten juonteet, yhä veltompi kaula, pikkuryppyjen uurtamat posket. Joka aamuinen pettymys tuloksettomasta työstä. On se niin uljasta taistelua, juuri toivottomuutensa tähden erityisen uljasta.

"Ikikaunotarten" haasteita:

Vaivaisenluiden ja känsäisten, levinneiden jalkaterien tunkeminen kapeisiin kenkiin. Jo aikaa sitten tohtori kehotti minua käyttämään vain martta-mallisia korottomia kenkiä.

Lättymäisten rintojen sullominen push up-rintsikoihin, nehän on taiteltava vekeille, herrajumala! No ei ainakaan push uppeja näihin hinkkeihin!

Kalkkunakaulojen kätkeminen huiveihin sillä tavalla, ettei piilottelu näytä heltan kätkemiseltä. Oma dekoltee on kuin norsun nahkaa ja saa silti näkyä rauhassa.

Silmänrajausten piirtäminen vapisevalla kädellä ryppyiseen luomeen sekä luomivärin levittäminen siten, ettei näyttäisi nälkään nääntyvältä pandakarhulta. Onneksi useimmiten pelkkä ripsiväri riittää. Valkoripsisenä näyttäisin pikemminkin isolta emakkosialta.

Tummanpunaisiksi lakatut rakennekynnet vanhoissa käsissä, jotka ovat kuin petolinnun jalat: suonet sinisinä naruina rypistyneen ihon alla, sormissa pullottavat nivelet. Totta, iho on rypistynyt ja nivelet pullottelee aika-ajoin kipuineen; siksipä käytänkin huomaamattomampaa vaaleaa kynsilakkaa.

Intiimisiteistä nainen ei pääse ikinä; kun on päässyt kuukautissuojista juuri eroon alkaakin inkontinenssisuojien tunkeminen pikkuhousuihin, kun kohdunlaskeuma painaa virtsarakkoa. Kaipa noidenkin siteiden aika vielä koittaa.

Ankeuden karkoitus

Marraskuu on minulle kauhistus. Auringon valo hiipuu hiipumistaan ja kohta päivän pituus on kukonaskel vain. Eikä keinovalolla voi mitenkään korvata luonnonvaloa, vaikka kuinka sytyttelisi kotinurkkiin tuikkuja ja lyhtyjä. Pimeyden myötä elämänilo ja voimavarat tuntuu vähenevän, eikä liikunnalla ja D-vitamiinilla asiaa pysty millään korjaamaan. Elämänusko ja toive valon voittamisesta on revittävä jostakin.

Luin taannoin ET-lehdestä Kati Mannisen kolumnin, jossa hän kertoili katselemastaan positiivisen ajattelun videosta. Suhtaudun näihin jenkkien lälly-opetuksiin erittäin varauksellisesti, vaikka myönnänkin, että sielulla ja ruumilla on vissi yhteys. Tuota mainittua videota en ponnisteluista huolimatta onnistunut netistä löytämään, mutta jotenkin ajatus jäi hiertämään mieltä.

Videolla nelivuotias tyttö lataa peilin edessä itseensä elämänuskoa omatekoisella voimaloitsulla "Mä rakastan isiä, äitiä, päiväkotia, mun tukkaa, mun kotia, mun pyjamaa.......Ja mä osaan tehdä ihan mitä vaan!" Tehoa lauseelle hän lisää pontevilla jumppaliikkeillä. Olisiko tästä apua mullekin marraskuun aamujen harmauteen? Pitäisikö mennä aamuisin peilin eteen ja naamansa kauhistelun sijaan vakuuttaa itselleni, että pidän "kauniista" naamastani, rakastan miestäni, lapsenlapsiani, tytärtäni, vävyäni, sukuani, kotiani, hyvää ruokaa ja punaviiniä, mukavia hetkiä ystävien seurassa..... Tärkeää on saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että mihin sitten ryhdynkin, tulen siinä onnistumaan.

"Miksi sitten voimaloitsu on saneltava ääneen ja peiliin katsoen? - Siksi, että vain omasta suusta kuullen ja silmästä silmään katsoen myös alitajuntani uskoo, että puhun totta."

Ehkä siinä peilin edessä miettiessäni löydän itsestäni ne parhaat puolet, joihin ei vuosikymmenet ole pystyneet nakertamaan epäuskoa ja epäilystä elämään. Eeva Kilpi on todennut asian jo ammoisina aikoina: "Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun".