torstai 1. syyskuuta 2011

Yhteisöasumista

Iän karttuessa sitä joutuu miettimään miten sitten vanhana pärjää, kun voimat vähenee, eikä kotitöiden tekeminen enää sujukaan entiseen malliin. Neli-viisikymppisenä oli vielä haaveena, että sitten ikuisuuden päästä, kun tullaan vanhoiksi, lyöttäytyisimme ystäväjoukon kanssa samaan talouteen - perustaisimme yhteisön, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Jokaisella olisi oma huoneisto, johon vetäytyä omaan rauhaan, jos niin haluttaa ja yhteisissä avaran viihtyisissä tiloissa nautiskelisimme iltaisin punaviiniä keskenään seurustellen. Yhdessä voisimme palkata apulaisen, joka huolehtisi arkisista jokapäiväisistä tarpeistamme siivouksineen ja ruoanlaittoineen. Mikä ihannetilanne!!!

Nyt kun meistä on tullut iäkkäämpiä ja olisi aika toimia yhteisen päämäärän hyväksi, ei kenellekään tule enää mieleen ruveta touhuamaan yhteistä pesää ystävien kanssa. Elämä ja arki pyörii kullakin omia latujaan, eikä ystävyyssuhteille tunnu riittävän eläkkeelläkään aikaa sen enempää, kuin ruuhkavuosinakaan. Isovanhempina yritetään antaa aikaa lapsenlapsille ja olla läsnä heidän arjessaan, mutta voiko siihenkään luottaa, että heistä olisi jonkinlaista vanhuuden turvaa ja seuraa, kun tulemme väsyneiksi - joskus jopa ärtyisiksi vanhuksiksi? Yhteiskunnan turvaankaan ei kannata luottaa näinä kovien arvojen aikoina. Parasta olisi, jos sukanvarteen olisi sattunut säästymään sen verran ropoja, että niillä pystyisi ostamaan itselleen siedettävän vanhuuden.

post signature

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti