Armokuolema / eutanasia

Katselin erittäin uskottavaa, tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa "Kuoleman tohtori", jossa amerikkalainen tohtori avusti vakavasti sairaita ihmisiä tekemään itsemurhan antamalla heidän ulottuvilleen tappavia aineita ja apuvälineitä, joilla he pystyivät lopettamaan kammottavaksi kokemansa kärsimykset. Elokuvan lopussa hän myös itse osallistui elämän lopettamiseen antamalla itse elintoiminnot lamauttavat pistokset. Tästä aktiivisesta kuoleman avustamisesta hän sai murhatuomion ja joutui virumaan vankilassa vuosikausia. Hän taisteli koko elämänsä sen puolesta, että yksilöllä olisi oikeus arvokkaaseen kuolemaan ja itsemääräämisoikeuteen.

Kaikki ymmärrykseni ja sympatiani ovat täysin niiden ihmisten puolella, jotka haluavat päättää kärsimyksensä ja pyytää lääkäriltään apua itsemurhaan. Kun on sairastunut kroonisesti niin vaikeaan tautiin, että se vammauttaa lihaksiston liikuntakyvyttömäksi ja sammalla aiheuttaa henkistä kärsimystä, kun kivut käyvät sietämättömiksi, eikä enää pysty muutoinkaan huolehtimaan itsestään, kun huoli, hätä ja elämän kammoksunta tuossa tilanteessa käyvät ylivoimaisiksi, eikö lääkärin antamaa kuolinapua tulisi pitää armotyönä?

Ystävien kokemissa omaisten vaikeissa poistumisissa ja omakohtaisestikin nähtynä, en missään nimessä haluaisi itselleni kohtaloa, jossa taju on vielä tallella, kun kipu raastaa ja ilma loppuu keuhkoista. Sekö on sitten sitä oikeaa eettisyyttä ja lähimmäisenrakkautta, kun hurskaana seisot vieressä katselemassa vaikeaa kuolikamppailua?

Toisaalla asiasta tässä blogissa EUTANASIA

Arjen suukopua

Nyt naurattaa!!! Pienestä se suukopu saadaan aikaan, kun ei oikein isompia ongelmia ole vatvottaviksi. Joskus saan oppia ja ojennusta ihan pienten arkisten asioiden hoidosta, kun olen unohtanut tehdä jotain tai tehnyt sen "päin mäntyä".

Nyt olikin frouvalla harvinaisen sekava aamu! Kun mies oli nostanut kameroiden laturit keittiön pöydälle ladattuaan kamerat, meni törppö rouva viemään ne siitä pöydällä lojumasta laatikkoonsa. Mutta voi! Akuthan olivat siellä vielä paikallaan - eikö niitä nyt siitä huomannut ja laittanut takaisin kameraan? No kun en sattunut huomaaman!

Istuinpa siinä sitten uuden tietsikkani ääressä, kun siskoseni huuteli skypeen juttelemaan. Ihan mukavaa oli katsella ja kuunnella häntä, mutta minun kaunis kuvani ja suloinen äänenipä eivät häntä saavuttaneetkaan. Mies heti siihen viereen neuvomaan, että sinun pitää painaa siitä vihreästä napista. Mistä hemmetin napista? Vuosikausia olen skypeillyt, enkä ole mitään nappia painanut!!!!! Siinäpä sitten sanailtiin puolin ja toisin. Vika oli tietysti siinä, etten KOSKAAN kuuntele, kun minulle annetaan ohjeita! Lieneekö kuulossa vai ymmärryksessä vikaa?

Tein siinä hätäpäissäni sitten oman ratkaisuni ja avasin fläppärin, jossa skype toimi erinomaisesti. Eikä sen toisen koneen vihreän nappulan painaminen olisi mitään auttanut, kun vika oli uuden masinan skype-asetuksissa! Että silleen! Pieniä on nämä arkirutinat, eikä niitä haudat mihinkään hampaankoloon reikiä aiheuttamaan!

Kannattaa katsoa

Innostuin seuraamaan FST5:lta ruotsalaista draamasarjaa "Helteinen helmikuu", joka kertoo arkiset kuvionsa Thaimaan helteisiin vaihtavista ihmisistä. Taikku-fanina aloin katsella aloitusjaksoa lähinnä maisemien ja thai-tunnelmien vuoksi, mutta jäinkin koukkuun sarjan ihmissuhdesotkuista kiinnostuneena.

Ruotsalaisen vanhemman pariskunnan suhteen katseleminen sai suorastaan kihelmöimään. Despootti mies on pitänyt vaimoaan pihdeissä vuosikymmeniä ja vihdoinkin nainen sai tarpeekseen ja aloittelee uutta elämää miehen jäädessä ruikuttamaan "...mutta miten MINÄ nyt pärjään?". Ei miehen invalidisoituminen oikeuta mitenkään ilkeään ja terrorisoivaan käytökseen, jota hän koko ajan vaimoaan kohtaan osoittaa. Miten ihmeessä tällaiset itsekkäät urokset onnistuvatkin kuvittelemaan, että maailma pyörii vain heitä varten ja että vaimon alistuminen kaikkeen on itsestäänselvyys?

Vaimonhakumatkalla oleva poikamies etsii onneaan tyttöbaareista ja päätyy vieraassa kulttuurissa "outoihin" kuvioihin. Voi reppanaa, kun on naisen puutteessaan tyttöjen vietävissä!

Kymmenosaisesta, suomeksi tekstitetystä sarjasta on nyt esitetty aloitusjakson lisäksi kolme osaa. Niitä ehtii vielä katsomaan YLE Areenasta seuraavasti. Thai-fanien kannatta vilkaista; tunnelmaan pääsee, vaikkei valitettavasti mausteisten ruokien tuoksut olekaan vielä telkun kautta saatavissa!

Parisuhdepalaverit

Hauska, joskin mahdoton ajatus miehen ja vaimon viikkopalaverin pitämisestä sai minut miettimään asiaa lähemmin.

Lainaus kirjasta "Matkalla puoleen hintaan"

- Suunnitellut sunnuntaipalaverit:

Nainen: "Ajatuksena on, ettei viikon mittaan valitettaisi ja arvosteltaisi - kun sinä teet niin ja et tee näin - vaan sanottaisiin kaikki kerran viikossa vähän rakentavammin. Mielellään niin, että sanotaan kolme positiivista ja kolme negatiivista asiaa."

Haastattelija: "Miten se toimii?"

Nainen: "Tai siis toimi! Olemme lakanneet pitämästä paripalaverejä. Mies sai niistä tarpeekseen, sillä hän sanoi, että taas minua haukutaan kaksi tuntia."

Haastattelija: "Siltäkö hänestä tuntui?"

Nainen: "Ei pelkästään tuntunut, vaan niin siinä kävi."

Enpä osaa nähdä itseäni tekemässä muistiinpanoja pitkin viikkoa miehen tekemistä töppäyksistä, tekemättä jättämisistä ja unohteluista. Olisi perin koomista, kun viikonloppuiltana istuttaisiin yhteisen pöydän ääreen muistiinpanoinemme ja vuorotellen kommentoisimme viikon aikana hampaankoloon kertyneitä "möykkyjä". Siinä kävisi helposti niin, että mukava saunailta jäisi viettämättä ja kumpikin mököttäisi omassa huoneessaan hautomassa haavojaan.

Onneksi kiukuttavat asiat voidaan kakistaa ulos tuoreeltaan, vaikka joskus "verisesti" loukkaannutaankin. Vuosien myötä yhdessä eläen on opittu, ettei mykkäkoulua ikuisuuksiin venytetä. Pieni hiljaisuus on joskus vain ihan paikallaan!

Tylsää elämää?

Vakiintuneessa parisuhteessa eletään seesteistä, rauhallista elämää. Joskus toki räiskyy, kun asioista keskustellaan ja toisistaan otetaan mittaa, mutta pääosin elo on tasapainoisen leppoisaa.

Merete Mazarella mukaan kodin sohva edustaa mukavaa yhdessäoloa. Siinä istutaan yhdessä perjantai-iltaisin työviikon jälkeen punaviinilaseineen  toisen lukiessa lehteä ja toisen katsoessa televisiota. Kodikkuutensa lisäksi se on myös vaarallinen, se on houkutus tylsistymiseen.

Nuorten käsitys parisuhteesta on nykyään sellainen, että kiellettyä on tylsistymisen lisäksi myös rauhallinen tyyni elämä.

Entisajan avioliiton tavoitteena oli elää ihmisen kanssa, joka pysyisi muuttumattomana koko liiton ajan. Nykypäivän parisuhde rakentuu romanttiselle ajatukselle, että rakkaus voi muuttaa toisen suorastaan uudeksi ihmiseksi. Naisen tehtävä on kasvattaa miestä ja näin korjata hänen äitinsä tekemät virheet.

Myönnän auliisti, että itse syyllistyn vieläkin (neljänkymmenen vuoden liiton jälkeen) joskus tokaisemaan miehelle, että "olet / teet juuri niin kuin äitisi", eli kasvatustehtäväni ei mielestäni ole mennytkään perille. Omat pahimmat kipuilunsa ja taistelunsa kotitöiden jakamisesta käytiin liiton alkuaikoina, kun sen ajan miehen ei odotettu ottavan osaa perheen arkirutiineihin. Muistan anoppini kovasti ihmetelleen, kun meillä mies oli ruoanlaittopuuhissa. Onneksi nykymies touhuaa keittiössä siinä missä naisetkin - meillä hän on suorastaan keittiövastaava!

Kun ajattelee elämää pitkällä aikavälillä, kuuluu siihen niin ylä- kuin alamäetkin, juhla ja arki. Hirvittävää olisi ajatella, että elämän pitäisi olla koko ajan yhtä suurta seikkailua ja juhlaa, kyllä siihen täytyy sisältyä sitäkin rauhallista, tyyntä elämää - silloin se vasta elämältä maistuu!

Parisuhteen hoitoa

Parisuhteen hoitaminen on taitolaji. Eikä tilanne helpota silloinkaan, kun jäädään eläkkeelle, vaikka olisi aiemmin kuvitellut yhteisen laatuajan hoitavan suhdetta itsestään, kun ollaan kaiket päivät samoissa nurkissa pyörimässä. Pikemminkin päinvastoin. On haasteellista sovittaa ajankäyttönsä siten, että aikaa jää niin itselle kuin myös puolisolle. Sitä niin helposti sujahtaa omien harrastustensa pariin ja niinpä yht´äkkiä huomaakin, että päivä onkin jo illassa, kun yhdessä juodaan kahvia ja katsellaan telkkarista iltauutisia. Toki siinä ehtii reilusti vaihtamaan kuulumisia ja kinastelemaan päivän mittaan yhteisillä lounastauoilla ja päivällisillä.

Totta on, kun miehet -muutkin ystäväpiirimme uroot- valittelee meidän vaimojen viihtyvän ihan liikaa tietsikan ääressä (mitä ihmeen mielenkiintoista ne sieltä niin paljon löytääkin?). Ehkä on huomattavissa pientä mustasukkaisuuttakin kaikkien facebook- ja muiden yhteyksien takia, joita miehet tahtoo pitää täytenä hölynpölynä.

Osin pelottavaakin on se mielikuvitukselliseksi luultu maailma, jossa koneet korvaavat ihmissuhteet. Kuulin, että jo nyt on mahdollista, että kun astut tietokoneesi eteen aamulla, se tunnistaa sinut ja toivottaa ääneen nimelläsi "hyvät huomenet".

SALASANAT

On tämä maailma vaan merkillinen paikka! Nyt kun melkein kaikki tärkeimmät palvelut ovat siirtyneet nettiin, eikä elämästä ilman tuota tietokanavaa selviä helpolla, häärii siellä bittiavaruudessa jos jonkin näköistä hämärähemmoa pakkaa sekoittamassa.

Sain tällä viikolla sähköpostia yhdeltä matkailusivustolta, jonne olen rekisteröitynyt palvelujen käyttäjäksi. Joku piru oli mennyt varastamaan minunkin bittiomaisuuttani:
"Sivustoon on kohdistunut törkeä tietomurto. Lista rekisteröityjen käyttäjien käyttäjätunnuksista, sähköpostiosoitteista ja selkokielelle muutetuista, kryptatuista salasanoista on vuodettu nettiin. Pyydämme kaikkia palveluun rekisteröityneitä käyttäjiä vaihtamaan salasanansa niissä palveluissa, joissa salasana on ollut sama kuin tämän palvelun käytössä ollut salasana."

Miten haavoittuvainen systeemi onkaan, kun salasanoja ei saisi edes kirjoittaa minnekään muistiin. Miten käy sitten, kun pää sekoaa eikä niitä salasanoja tule sitten enää mieleen? Itse olen tallettanut tietokoneen muistioon raekisteröimäni käyttäjätunnukset ja salasanat - enkä tietenkään ole keksinyt jokaiselle palvelulle omaa salasanaa, kun niitä palveluja on A4-koikoisen arkin verran. Niinpä on tällaisen viestin saapumisen jälkeen oikein mukavaa alkaa muuttaa salasanoja uusiksi!

Olen miettinyt tilannetta, että kun joskus aikanaan poistun tämän maapallon kirjoista toisen atmosfäärin naamakirjan käyttäjäksi, jäänkö kuitenkin kummittelemaan ikuisuuksiin asti tänne bittiavaruuteen noihin face-bookeihin, matkailusivustoihin, bloggereihin ja ties mihin rekistereihin. Eipähän se minua itseäni enää tuossa vaiheessa mitenkään hetkauta, mutta ehkä ystävistä on ikävää, kun keikun vielä haamuna naamakirjoissa.

Ei täältä maailmasta ainakaan helposti poistuta jälkiä jättämättä!

Tässä ja nyt

"Kaikki on tässä ja nyt" - niin lukee wc:ni seinäkirjoituksessa, jonka edellinen talon valtiatar sinne on liimaillut sairastuttuaan rintasyöpään. Ajatus oli niin hyvä, että annoin olla sen paikallaan muistutuksena myös itselleni.



Niinhän sen pitäisi olla tämän elon, ainakin meillä myöhempään keski-ikään varttuneilla. Mutta, mutta..... Miten se lipsahtaakin tuo ajatus koko ajan järjestelemään asioita tuonne kauas tulevaisuuteen.

Silloin, kun vakava sairastuminen pistää asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, ehkä osaakin asettua aloilleen ja ottaa päivän kerrallaan; pystyy nauttimaan juuri siitä hetkestä ja olemaan läsnä, koheltamatta ajatuksissaan jo ties missä atmosfääreissä.

Suorituskeskeisen ihmisen on hyvin vaikeaa hiljentää menoa ja rauhoittua nauttimaan juuri siitä hetkestä, mikä toisi iloa ja tyydytystä sielulle. Aivot eivät tahdo jäädä vapaalle edes nukkuessa, vaan pukkaavat koko ajan uutta tehtävää ja märehtimistä, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta muita kuin sinisiä ajatuksia. Edes silloin, kun pakenee kaukomaille päätään tuulettamaan, ei voi olla täysvarma, että onnistuu jättämään joutavanpäiväiset murheet kotirannalle. Sielläkin ne voivat putkahtaa varoittamatta pintaan nautiskelua häiritsemään. Niinhän se on, ettei omia ajatuksiaan voi paeta edes Indo-Kiinassa, kun päässä ei satu olemaan on-off-katkaisinta.

"Kaikki on tässä ja nyt" - ainakin oli sen hetken, kun tämän tekstin tänne väsäsin.

SE pikku piru minussa

Merete Mazzarella on kerrassaan mainio! Olen ihastunut hänen teksteihinsä, joissa hän puhuu rehellisesti ja selkeästi vaikeistakin asioista. Kirjoista huokuu sellainen tunnelma, että oma sielukin rauhoittuu ja mieli hyväksyy elämän karikot sellaisena, kun ne vastaan tulevat.

Kirjoitin blogissani joskus aiemmin "Mummoilua" omakohtaisen näkemykseni "Illalla pelataan Afrikan tähteä" - kirjan mummo-teemasta. Kun anoppini kuolemasta on jo yli kaksi vuotta aikaa ja "koko pesä" on nyt jäänyt tyhjilleen, voin julkaista tämän jo puolitoista vuotta sitten kirjoittamani blogin. Perheen ja suvun sisäisistä asioista ei ole helppo kirjoittaa, mutta  tuo Mereten näkemys oli niin osuva, että sen kautta oli helppoa tuntojaan tuulettaa.

Hän kirjoittaa tuntemuksistaan anoppina - minä voin kääntää samoja tuntemuksia miniän "kielelle".

Merete: Miniä piti kaikkea hänen vuokseen nähtyä vaivaa luonnostaan lankeavana, päivänselvänä oikeutenaan. Niinpä en koskaan pystynyt tuntemaan iloa vaivannäöstäni. Taisi olla enemmän minun ongelmani kuin hänen, ettei häntä ollut kasvatettu samaan 'älkää nyt minun takiani vaivaa nähkö '-mentaliteettiin kuin minut. Tuossa mentaliteetissa taitaa itse asiassa olla jotain hurskastelevaa. Mutta minä yritin olla ihmisiksi, minä tosiaan yritin.
Minä: Anoppini.......Hän ilman muuta oletti, että kesälomallamme meidän oli riennettävä heti auttamaan maatilan kesätöissä, vaikka olimme luovuttaneet koko tilan heille ilman korvausta.
Kahdeksankymppispäiväänsä hän sanoi marttyyrimaisesti viettävänsä ullakolla piilossa. Merkkipäivänä järjestimme hänelle illalliskutsut sukulaisvieraineen, lahjoineen ja kuljetuksineen (edestakaisen matkan pituus 880 km). Minä todella yritin tehdä kaikkeni. Enpä havainnut hänen riemuitsevan.

Merete: Yleensäkin hän houkutteli minusta esiin jonkinlaista pikkusieluista ärtymystä.
Minä: Ennen mummolaan menoa oikein suggeroin itseni ajattelemaan positiivisesti ja päätin olla kiusaantumatta, mutta jaksoin vain tiettyyn pisteeseen saakka. Olin valmistautunut tekemään kotiaskareet ja auttelemaan kaikessa mihin pystyin - se, että hänen oli tarkkailtava ruoanlaittoani ja valvottava, ettei pöytään kanneta liiaksi ruokaa - houkutteli sisimmästäni esiin pikkusieluisen pirun. Minä kyllä yritin!

Merete: Näen miltä minä vaikutan, mutta juuri se siinä olikin pahinta, että hän sai minut muuttumaan ihmiseksi, jollainen en halunnut olla.
Minä: Näen miltä minä toisten silmissä vaikutan, mutta se juuri onkin pahinta, että hän sai minut muuttumaan siksi pikku piruksi, jollainen en halunnut olla.

Eutanasia

Miten pieneksi ihmisen on kuihduttava ja miten paljon tuskaa tunnettava, ennen kuin luonto hoitaa tilanteen ja korjaa kituvan manan majoille. Me ihmiset säälimme eläimiä ja viemme lemmikkimme nukutettavaksi, kun huomaamme, että elämä on muuttunut pelkäksi kärsimykseksi. Miksei ihmisellekin voisi ojentaa auttavan käden ja saattaa rajan yli, jos paranemisesta ei varmuudella ole pienintäkään toivetta ja elämä on muuttunut pelkäksi kuoleman odotukseksi? - Olettaen tietysti, että sairastava sitä ITSE VAATII täydessä järjessä ja ymmärryksessä. Lainlaatijaakin tietysti ymmärtää, kun se on tiukasti tällaisen avun kieltänyt - ainahan joku voisi käyttää tilannetta hyväkseen ja päästää mummun päiviltä perinnön saantiaan nopeuttamaan.

Riippuu tietysti ihmisestä kumman hän kokee pelottavampana - kuoleman kohtaamisen vai kitumisen tuskien ja epätietoisuuden keskellä. Uteliaana ihmisenä valitsisin kuoleman, silloinhan pääsisin näkemään ratkaisun tuohon ikuiseen arvoitukseen. Lieneekö tuo nyt niin pelottavaa, jos kaikki loppuukin tuohon kuoleman hetkeen? Eikö se olisikin uusi seikkailu, jos sielu lähtisi vaeltamaan uusissa maisemissa?

Raha ratkaisee!

Hyvin menee, mutta menköön! Meidät suomalaiset on kasvatettu mieluummin kätkemään ylenmääräinen vaurautemme, kuin rellestämään sillä henkselit paukkuen. Monesti itäisten naapureidemme rehentelevä käyttäytyminen herättää meissä ja muissa länsimaalaisissa närkästystä, eikä sitä katsota hyvällä missään muuallakaan maailmalla. Sen sijaan Venäjällä keskiluokkaan - tai jopa alempaan keskiluokkaan kuuluvien - on pidettävä yllä käsitystä, että he voivat paremmin kuin todellisuudessa voivatkaan.

Jo lentokentillä matkustajia katsellessaan tunnistaa venäläisen helposti. Daamit ovat pukeutuneet kuin olisivat iltajuhliin menossa ja miesten käytös on niin leveää, että pois alta risut ja männynkävyt!

Luin suurella mielenkiinnolla kirjaa "Hulluja nuo venäläiset", jossa toimittaja Anna-Leena Lauren ruotii venäläistä sielunmaisemaa. Tästä "Igorin" vauraudella pröystäilystä hän kirjoittaa:
- Ei ole rumaa näyttää olevansa rikas, päinvastoin, se kuuluu asiaan. Sen jolla on rahaa pitää osoittaa se elämäntavallaan, toisin sanoen materiaalisilla asioilla, kuten kalliilla autoilla, arvokkailla kelloilla ja merkkikengillä. Mutta vielä tärkeämpää on osoittaa rikkauttaan käytöksellään. Ei saa koskaan välittää siitä, mitä asiat maksavat. Ei saa koskaan katsoa hintalappua tai lukea ravintolalaskua läpi. Pitää aina jättää valtavat juomarahat riippumatta palvelun tasosta.
Minua ärsyttää suunnattomasti, kun tunnetusti rahapulasta kärsivä venäläinen tuttavani kieltää jättämästä juomarahaa tarjoilijalle kymppeinä, se ei nimittäin näytä hyvältä. Täytyy jättää vähintään viisikymppinen. Eikä juomarahan maksaminen kolikoilla tietenkään tule kysymykseen, sehän näyttäisi aivan hirveältä, vaikka yhteenlaskettu summa olisikin asianmukainen. -

Siis Venäjällä ylipäätään tärkeää on se, miltä asiat näyttävät, viis siitä mitä ne todellisuudessa ovat.

Naisellinen nainen

Pohjoismaissa meistä on täysin itsestään selvää, että naisten ja miesten tasa-arvoon pyritään kaikin keinoin. Venäläisten - niin miesten kuin naistenkin - mielestä olisi ikävää, jos nainen ja mies olisivat tasa-arvoisia. Heidän mielestään on mielenkiintoisempaa pitää yllä pientä näytelmää, jossa mies on perheenpäänä, vaikka kaikki tietävät kuka perheen asioista viime kädessä päättää. Miehen on saatava tuntea liitossa, että hänellä on yliote. Naisen on hyvä esiintyä heikompana ja avuttomampana, vaikka naiset eivät ole sen heikompia eikä tyhmempiä kuin miehetkään. Harmi, ettei kukaan ole vielä kertonut sitä miehelle.

Sketsiohjelma venäläisellä tv-kanavalla kertoo hauskasti miehen ja naisen rooleista:
Naisen asiat ovat tosiaankin hyvin. Työpäivän jälkeen hänen täytyy kiiruhtaa päiväkotiin, hakea lapset, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, auttaa lapsia läksyjen teossa, panna heidät nukkumaan, pestä, silittää ja siivota. Sen jälkeen hän on vapaa ja voi tehdä mitä halua. Mies tulee kotiin töistä ja katsoo televisiota. Täydellisen uupuneena hän menee sen jälkeen nukkumaan. Sellaista hänen elämänsä on. Voi miesraukkaa!

Että silleen! Eipä siis ihme, että meitä pohjoismaisia naisia suorastaan naurattaa venäläismiehen näkemys meistä hiukan erilaista naiskuvaa edustavista naisista. He suorastaan säälivät meitä, kun meidän omat miehet eivät enää huomioi meitä tarpeeksi, eivätkä lausu meille kohteliaisuuksia. Pohjoismaiset miehet eivät ole heidän mielestään enää miehiä, vaan surkeita, nujerrettuja tohvelisankareita, jotka pakotetaan kotona miehille sopimattomiin töihin ja jotka jopa työntelevät lastenrattaita. Pohjoismaiset uranaiset näyttävätkin miehiltä lyhyine tukkineen, silmälaseineen ja matalakantaisine kenkineen. Venäläistä miestä suorastaan puistattaa suomalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten naisten vetelemät lenkkarit. Täytyyhän naisen näyttää naiselta ja sukupuolten välillä täytyy olla jotain eroa!

Siispä siitä vaan kenkäkauppaan piikkikorkoja ostamaan!

Koiruuksia

Törmäsin jostain omituisesta syystä runosivuilla surffaillessani johonkin hauskaan koira-aiheiseen runoon. Siitä innostuneena aloin tutustua asiaan tarkemmin ja päätin tallettaa maukkaimmat palat omille sivuilleni kaiken kansan iloksi.

Näitä aiheeseen liittyviä kirjoituksia lueskellessani en voinut olla törmäämättä lemmikeistä pitävien ja eläimiä inhoavien vastakkaisiin mielipiteisiin, joissa ruodittiin koirille laadittuja muistokirjoituksia.

Ystäväni kennelsivujen pitäjänä olen oppinut ymmärtämään myös niitä ihmisiä, joille oma lemmikki on tavattoman tärkeä ja oikeutetusti perheenjäsenen asemassa. Miksi siis ei sellaisen läheisen "ystävän" menetystä voisi surra samoin kuin muiden läheisten pois menoa? Kyllä tyhjä kaulapanta naulassa, työtön talutusremmi ovenpielessä nostattavat palan kurkkuun, kun on saanut tassunjälkiä sydämeensä. Kaipaus ja ikävä ovat aitoja.

Kuulutpa kumpaan ryhmään tahansa, käypä haukkaamassa sivulla Koiralemmikkini maistiaisia! Ihan mukaviakin juttuja! Minulle ainakin maistuivat!

Jälleensyntyminen

Uskoa on monenlaista. Yhä useampi on halukas uskomaan jälleensyntymään, sopiihan se niin hyvin meidän aikamme kehityksen ja nuoruuden palvontaan. Mikä olisikaan parempi ajatus kuin että pitkän, jo tylsäksi käyneen elämän jälkeen voisimme syntyä uuteen vauhdikkaampaan olomuotoon. Kammoamme ajatusta kaiken lopullisuudesta. Ajalle on tyypillistä se, että kaikkeen kouluttaudutaan ja valmistaudutaan - asioille voi tehdä jotain - niin myös elämän loppumiselle.

Jälleensyntyminen muistuttaa virtuaalimaailmaa. Sille, joka on tottunut liikkumaan sellaisissa maailmoissa, jossa luodaan itselle vaihtoehtoisia minuuksia (avattaria) erilaisine ikineen ja sukupuolineen, ei edes kuolema tunnu olevan peruuttamaton eikä todellinen. Ihmiset, jotka viettävät virtuaalimaailmassa suuren osan ajastaan, sanovat, ettei virtuaalimaailma ole sen kummempi, kuin se maailma, jota me kutsumme todelliseksi. Siellä he voivat rakastua, saada suurimman osan sosiaalisista kontakteistaan ja jopa ostaa virtuaalikiinteistöjä.

Oikein nautiskelin Mereten hauskasta, terävästä kommentista, kun hän kirjoittaa ilmiöstä kirjassaan "Kuolleet lehdet" : "Mutta eikö ole luultavaa, että sinä päivänä, kun he saavat sydäninfarktin, he silti mieluummin tilaavat ambulanssin siitä maailmasta, jota me kutsumme todelliseksi".
"Voipa käydä niinkin, että netin kautta tutustuneet ihmiset eivät pysty elämään yhdessä, jos käy ilmi, että he eivät pidä toistensa hajusta."

Face Book ystävänä

Tämän päivän kiireiselle ihmiselle kommunikointi ja sosiaaliset suhteet tarkoittavat jotain muuta, kuin meitä edeltäneelle sukupolvelle. Maalaiskulttuurissa oli tapana piipahtaa naapuriin sen kummemmin siitä etukäteen ilmoittamatta. Nyt telkkari ja netti ovat korvaamassa näitä ihmisen sielunelämälle tärkeitä virikkeitä. Sosiaalinen media (Face Book, Twitter.....) toimii "keskustelukumppanina" ja yhä enemmän sitä on alettu käyttää mielipiteiden ilamisuun reaaliajassa (vrt. juuri käytyjen eduskuntavaalien tv-tulosiltamat).

Merete Mazarella kirjoittaa osuvasti ja hauskasti ilmiöstä:
- Tarkemmin ajatellen ymmärrän, että parasosiaaliset suhteet ovat tulleet yhä tärkeämmiksi. Sillä tarkoitetaan suhdetta elokuvista / televisiosta tuttuun julkisuuden henkilöön tai johonkin, joka ei ole ihminen, vaikkapa lemmikkieläimeen, televisioon tai tietokoneeseen.
Kerrotaan tarinaa vanhasta invalidimiehestä, joka virui yksin pienessä asunnossaan ja torjui päättäväisesti kaikki ehdotukset vanhainkotiin muuttamisesta: "Ei kiitos, minulla on täällä kotona kaikki mitä tarvitsen", hän sanoi, "minulla on mukavat tv-kuuluttajani pitämässä minulle seuraa."
Omakohtaisena kokemuksena muistan kokeneeni jotain vastaavaa, kun olimme Kilpisjärven lomahotellin tv-huoneessa ja toosassa oli meneillään Kotikatu. Mummot eläytyivät ohjelmaan ihailtavan intensiivisesti huutelemalla: "Koeta kestää Hannes!"

Ikävä kyllä, suurella todennäköisyydellä meidän sukupolvelle tulee FaceBook tai muu vastaava olemaan se ihmissuhteiden korvaaja.
"Riittäkö se meille? Voiko sitä heitellä toisilleen virtuaalisia lumipalloja, kun tekee kuolemaa?"

Huijareita

Kirjoitin blogissani MYRSKYVAROITUS "tummien" aikaansaamasta vahingosta, josta laitettiin varoitus myös paikallislehteen. Lehti oli julkaissut kirjoituksen hiukan muutettuna (jättäen pois nimitietoja).

katso teksti



Nytpä Miranda havaitsikin oivallisen paikan, millä saada säikky, sairas ihminen hämilleen. Niinpä hän soitti "lypsettävälleen" ja halusi tavata keskustellakseen tästä hävyttömästä kirjoituksesta, jonka johdosta hän oli  saanut ihmisiltä puhelinsoittoja. (Mitenkähän ihmiset ovatkin keksineet soitella juuri hänelle, kun kirjoituksessa ei mainita kenenkään henkilön nimeä?!!!) Arvata saattaa, että "kivusta ja särystä" olisi ollut maksettava hänelle korvaus.

Onneksi satuttiin olemaan paikalla ja kuulemaan puhelusta sen verran, että mieheni pystyi puuttumaan asiaan. Välittömästi puhelun jälkeen hän soitti takaisin ja kertoi, että hän edunvalvojana kieltää Mirandaa ottamasta mitään yhteyttä holhouksen alaiseen ihmiseen. Mitäs Miranda siihen? - no haistatti tietenkin pitkät ja pisti puhelimen kiinni!

Eipä ainakaan aloitekyvyttömyydestä voi näitä huijareita moittia! Me tavalliset tallaajat ei voida kuin ihmetellä sitä kekseliäisyyttä ja sinnikkyyttä, mitä nämä "alan ammattilaiset " lypsettäväänsä kohtaan osoittavat.

Jännityksellä jään odottamaan mikä on Mirandan seuraava siirto!

Kuolinilmoitus verkkoon

Sain vieraskirjaani viestin, jossa kerrottiin uudesta "Kuolinilmoitus"-sivustosta. Kävinpä heti kiinnostuneena kurkkaamassa, mitä uutta olisi tarjolla.
Kun sivusto on vielä tuore, eikä siten ole ollut vielä laajemmalti tarvitsevien tiedossa, on ilmoituksiakin vielä kovin niukan laisesti. Ajatus on mielestäni kuitenkin oikein nykypäivään osuva. Tunnetuksi tultuaan se palvelee tarkoitustaan paljon paremmin kuin lehti-ilmoittelu.
Omaisen kuolemasta ilmoittaminen tuttaville, naapureille ja sukulaisille on hoidettu eri kulttuureissa monin eri tavoin. Etelä-Euroopassa näkee katujen varsilla pylväissä paperille kirjoitettuja kuolinilmoituksia valokuvineen.
Esimerkiksi Nicaraguassa on ollut tapana ilmoittaa kuolemasta "kuulutusautosta". Kuolinilmoitusta varten voi vuokrata auton, joka kiertää ympari kaupungin katuja ilmoittaen kuolintapauksista ja muistotilaisuuden pitopaikasta. Kuolinilmoitukset lukee vuoden vakuuttavin radioääni klassisen musiikin säestämänä. "Atencion, Atencion!" Rikkaimmat voivat ilmoittaa suru-uutisen jopa televisiossa.

Paikallislehdissä ilmoittaminen toimi hyvin silloin, kun ihmiset pysyivät syntymästään asti kotipaikkakunnallaan ja lukivat oman kotiseutunsa uutislehtiä. Eipä voi nykypäivän globaalissa maailmassa kuvitellakkaan, että paikkakunnalla ilmestyvän lehden suruviesti saavuttaisi muualla Suomessa, saatikka toisella puolen maailmaa, asuvia tuttavia. Netissä olevien kuolinilmoitusten lukeminen ei ole olinpaikasta riippuvainen.

Merkityksettömin seikka tuskin lienee se, että netti-ilmoitus on toistaiseksi ilmainen, kun esim. Hesarissa ilmoittamisesta voi joutua pulittamaan jopa 1.000 euroa. Vanhan perinteen rikkominen voi joistakin tuntua "syntiseltä", mutta uusi aika voi tuoda uuden tavan soveltaa niitä nykyaikaisella tavalla.

Ystävyys

Ystävyys ei ole trendi,

se ei seuraa muotia,
siitä ei saa korkoa, eikä eläkettä.

Silti se on elämän paras sijoitus!

Ystävyys on syvää keskinäistä kiintymystä, joka vuosikymmentenkin jälkeen kestää ja kantaa; kun tavataan pitkän ajan jälkeen, niin jatketaan siitä, mihin edellisellä tapaamisella jäätiin. Ystävyys ei ole kulutushyödyke, vaikka hyvä ystävä onkin usein hyödyksi. Suomenruotsalaisten pitkän, hyvän elämän uskotaan olevan yhteisöllisyyden tulosta. Muista eristäytyvät "maan hiljaiset" - erityisesti nuoret miehet - alkavat käyttäytyä agressiivisesti ja vievät hautaan mukanaan perheitään ja koulutovereitaan. Olisipa heilläkin edes joku ystävä, jolle purkaa mieltään.

Oikeastaan yksi ystävä on liian vähän; hän ei ehkä jaksa kantaa koko taakkaa. Viisikymmentä ystävää alkaa olla jo vähän liikaa ja ystävyys lieneekin vain pinnallista tuttavuutta. Silloin voisi puhua kavereista, verkostoista, naamakirjaystävistä.... Mutta pieni oikein hyvien ystävien joukko, se se on jotakin! Hienoa, kun voi soittaa pirauttaa jollekin ystävälle silloin, kun on revetä riemusta tai katketa surusta ja huolesta.

Vanhasta ystävyydestä olisi pidettävä lujasti kiinni, sillä uusien vahvojen ystävyyssuhteiden solmiminen iän karttuessa ei useinkaan ole enää helppoa.  "Ruuhkavuosina" me naiset voidaan luopua herkästi ystävistämme parisuhteen ja perheen takia. Silloin avioeron tultua voi jäädä todella yksin, kun yhteiset ystävät katoaa liiton hajoamisen myötä menneisyyteen.

Surku niitä, joilla on valtava verkosto, mutta ei yhtään todellista ystävää!

Big mama

Kerta toisensa jälkeen Thaimaassa lomaillessa jää ihmettelemään sikäläisten ihmisten ystävällisyyttä. Toki poikkeuksiakin vilkkaissa turistikohteissa tulee vastaan, mutta tosi mukavaa ja välitöntä väkeä nämä luonnonlapset pääosin ovat meitä kohtaan olleet.

Viime loman mieleenpainuvin ihastelun ansainnut persoona oli "Big mama", hotellimme edustalla päivystänyt tuk-tuk-taksin kuljettaja. Meillä oli tilaisuus tutustua tähän valoisaan thai-rouvaan, kun hän kuskasi meitä ostosreissulla Phuket-Townissa (Ostoksia-blogi). En tiedä onko heille syntymäpäivän viettäminen suurempi tapahtuma kuin meille, mutta ainakin tämä meidän kuljettajamme halusi tuottaa minulle miellyttävän merkkipäivän. Vaikka varsinaisiin synttäreihin oli ostospäivänä aikaa vielä muutama päivä, hän oli meitä kauppakeskuksesta odotellessaan hankkinut synttärilahjaksi hedelmiä ja muffinsseja. Nyt joku kyynikko miettii, että kyseessä oli tietenkin markkinointitemppu. Niin olisi voinut ollakkin, koska hänet tilattiin myös syntymäpäivän rientojamme kuljettelemaan.
Mutta!
Onnettomien yhteensattumien vuoksi meitä kuljettikin tuona päivänä toinen mukava kuski, Bob. Big maman tapasimme vasta seuraavana päivänä - ja voi sitä valittelun  ja anteeksipyyntöjen määrää! Hän oli todella pahoillaan, kun ei ollut voinutkaan järjestää aikoomaansa yllätystä.

Todellisen yllätyksen hän minulle järjesti, kun olimme odottamassa lentokenttäbussia. Oman edun tavoittelija ei olisi tuhlannut "ruutia" poistuvaan turistiin!  Hänpä kiirehti luokseni ja halusi minun tulevan istumaan vielä autonsa ohjaamoon, jossa hän kaivoi esille tertun pikkubanaaneja ja kakkukynttilän. Niinpä hän extempore sytytti kynttilän ja laulaa lurautti minulle onnittelulaulun halausten kera. Voi pyhä jysäys - tuollaiseen tempaukseen ei moni meistä pystyisi! Nämä luonnonlapset uskaltavat näyttää tunteensa ja kehtaavat myös kertoa tykkäämisestään. Siinäpä on sitten nieleskelemistä meille ujoille ja juroille suomalaisille.



Riistoa?

Edellisen öykkärityyliin kirjoitetun timanttikorujutun tarkoitus oli kerjätä verta nenästä. Odotin närkästynyttä paheksuntaa osoittavia kommentteja siitä, miten me rikat turistit käytetään hyväksi ja riistetään köyhiä thai-ihmisiä, korut kun saa täältä paljon edullisemmin juuri siksi, että koruntekijän palkka on huimasti pienempi kuin meillä. Jos näiltä paikallisilta kysytään, niin massaturismi ei olekaan mikään kirottu juttu. Mistähän nämä kaikki hierojat, pyykkärit, vaatturit, tuk-tuk-kuskit ja muut ottaisivat päivittäisen leipänsä (riisinsä), jos turistit näiltä kulmilta häipyisivät.

Hiukan eri juttu on monesti näiden baarityttöjen kohdalla. Ystävä kertoi eräänkin tytön sanoneen, että hänellä olisi työpaikka tarjolla tehtaassa, muttei niillä palkoilla pysty kustantamaan läheskään sitä elintasoa, jonka saa länsimiehen "patjana" toimimisesta. Ymmärrän hyvin, että houkutus on suuri, kun työolosuhteet tehtaissa tässä kuumuudessa varmasti ovat kammottavat.