Elämänarvot

Jostain blogista löysin aikoinaan sattumoisin kirjoituksen, joka koski mielenkiintoista kirjaa: John Vikströmin ja Jörn Donnerin keskinäiseen kirjeenvaihtoon perustuvaa teosta "Elämme, siis kuolemme". Vihdoin onnistuin löytämään sen kirjastostamme. Vaikka en paljon uskonnollisesta kirjallisuudesta perustakaan, olin kiinnostunut tietämään, miten he käsittelevät elämän merkitystä ja -perusasioita sekä kuolemaa. Kumpikin kirjoittaa omista lähtökohdistaan. Arkkipiispa nostaa esille kristinuskon keskeisen merkityksen kulttuurissamme. Myös epäilykin kuuluu kriittiseen ajatteluun. "Risti antaa merkityksen elämälle, joka jää kasteen ja hautaan siunaamisen väliin. Merkitys on siinä, että emme ensi sijassa elä itsellemme ja omiin asioihimme keskittyen, vaan unohdamme itsemme, annamme itsemme toisille", arkkipiispa sanoo viimeisessä kirjeessään.

Näin eläkeiässä on aikaa pohtia omia arvojaan. Jo lapsuudessa meille on opetettu, että meidän tulisi kohdella lähimmäisiämme niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan.

Ei se aina niin helppoa ole. Ehkä on helppoa rakastaa ja unohtaa itsensä, kun kysymys on omista läheisistä; lapsista, lapsenlapsista, sisaruksista jopa ystävistä, mutta kun lähimmäisen käsitettä laajennetaan koskemaan "niitä epäsosiaalisia" naapureitamme, ollaankin jo tiukan paikan edessä. Joskus tekee tiukkaa jo sekin, että minun ei pitäisi keskittyä pelkästään omiin mieltymyksiini ja harrastuksiini, vaan antaa aikaani ja mielenkiintoani myös puolisolleni. Uhrautuvaisuus ei ole muodissa!

Tiedän, että kuulostan tekopyhältä, mutta minulle itsekkyyden unohtaminen on miltei itsestäänselvyys, kun kysymys on lapsenlapsista. Pienokaiset antavat merkityksen elämälleni ja heidän hyvinvointinsa on arvoissani päällimmäisenä. Vai onko se juuri itsekeskeisyyttä ja itsekkyyttä? Enpä usko!