tiistai 23. maaliskuuta 2010

Olen suomalainen

Ihmiset tahtovat kaikenlaista,
vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa.
Elämä kuitenkin yhtä ja samaa.
Iloon ei tarpeen tavaraa hankkia.
Onneen ei tarvita edes pankkia.
Uppo-nalle / Elina Karjalainen

Pois itku ja hammasten kiristys, pois apeus ja turhan valittaminen! Monasti sortuu ääneen ruikuttamaan jos mistäkin epäkohdasta, jopa sellaisesta asiasta, jolle ei kerta kaikkiaan kukaan pysty tekemään mitään. Itse syyllistyn usein manailemaan suureen ääneen vallitsevaa säätilaa, vaikka olisi parempi pitää pienempää ääntä, varsinkin jälkikasvun läsnä ollessa. Eikö useimmiten olisikin paikallaan henkseleiden paukuttelu ja tuuletus siitä, että saan olla suomalainen!

Nytkin laman kourissa kituuttavassa maassamme on asiat kuitenkin todella hyvin, kun vaan osaamme ja tahdomme kaivaa esiin oikeat arvot.

Talven aikana on maailmaa riepotelleet monenlaiset luonnonkatastrofit - meillä runsas lumentulo on aiheuttanut päänvaivaa, mutta meillähän osataan hoitaa hommat, kun tällaiseen talveenkin on osattu varautua. Ei meidän tarvitse pelätä maanjäristystä, tulivuorenpurkausta, hyökyaaltoa..... Meillä on jokamiehenoikeus liikkua vapaasti puhtaassa luonnossa, kalastaa, marjastaa, sienestää. Tilaa riittää runsaasti kaikille.

EK:n tilastojen mukaan suomalaisten elintaso on noussut viimeisen 10 vuoden aikana lähes 30 %:lla ja olemme elintasossa maailman kärkikastia. Julkista terveydenhuoltoamme arvostellaan ja haukutaan sen kalleutta, mutta nyt kun tiedotusvälineet ovat olleet pullollaan tietoa USA:n terveysuudistuksesta, ei meillä ole syytä häpeillä hoidon tehottomuutta. Suuresti hämmästelin jenkkien imeväiskuolleisuuslukua. Meillä luku on 2,9 (tuhatta syntynyttä kohti), kun Yhdysvalloissa luku on yli kaksinkertainen: 6,7.

Jos edellä oleva tuntuu jotenkin teennäiseltä, mietipä miltä todella tuntuu menettää yhtäkkiä esim. kotinsa luonnonmullistuksessa ja aloittaa elämä uudelleen täysin alusta! Onni löytyy arjen pienistä asioista.

post signature

4 kommenttia:

  1. Puhut asiaa ! On tosiaankin välillä hyvä pysähtyä miettimään, mitä meillä on niin huonosti, että kannattaa valittaa. Nyt varsinkin , kun maailmalla on tapahtunut niin pahoja luonnonkatastrofeja ym. pitäisi meidän pitää mölyt mahassamme pienistä vastoinkäymisistä. Mutta ihminen on tällainen, että elämää osaa arvostaa vasta sitten, kun joku iso vastoinkäyminen osuu omalle kohdalle.
    Josko aina sittenkään.......

    VastaaPoista
  2. Olen samaa mieltä Birgitin kanssa, mutta jonkun verran muuallakin asuneena ajattelen kuitenkin usein, että meillä ollaan liian omaan napaamme tuijottavia. Ihailen esim täällä Espanjassa ihmisten suhtautumista vanhuksiin. He istuvat ravintolassa perheensä kanssa aina kunniapaikalla, heille avataan ovi, heillä on kodin paras huone. Heitä kohdellaan arvokkaasti kodin ja perheen arvostetuimpana henkilöinä. Mutta entäs meillä. Vanhainkodit pullistelevat unohdettuja, yksinäisiä vanhuksia, ei heitä enää kukaan ajattelekaan kotinsa olennaisena osana. Mitenkäs meille näin on käynyt?

    VastaaPoista
  3. Vanhuksien laitokseen sijoittamisesta kirjoittaa Osmo Soinivaara: "Suomi poikkeaa useimmista maista siinä, ettei meillä vastuu vanhustenhoidosta ole lapsilla vaan yhteiskunnalla. Maailmassa tavallisin tapa järjestää vanhusten hoito on velvoittaa lapset – joko lain tai perinteen voimalla – huolehtimaan vanhemmistaan. Lailla asia on järjestetty näin esimerkiksi Virossa. Japanissa vanhusten hoidosta on vastuussa vanhimman pohjan vaimo; jostain syystä perheiden esikoispojat jäävät usein naimattomiksi. Kansantaloudellisesti ajatus, että joku lapsista tai heidän puolisoistaan jää kotiin hoitamaan vanhuksia, on tehoton, koska se vie yhden ihmisen koko työpanoksen. Velvollisuuden voi kuitata myös ostamalla rahalla hoito vanhainkodista. Meistä pohjoismaiseen hyvinvointivaltion tottuneista tuntuisi kohtuuttomalta joutua maksamaan vanhusten hoidosta, sillä kyse ei ole aivan pikkurahoista. Todettakoon varmuuden vuoksi heti, että en ehdota siirtymistä käytäntöön, jossa lapset ovat taloudellisesti vastuussa vanhempiensa hoidosta. Yritän löytää keinoja kopioida hyviä hoitokäytäntöjä niistä maista, joissa lasten kekseliäisyys on valjastettu palvelemaan vanhusten hyvää ja edullista hoitoa."

    Perusongelma lienee siinä, että meillä muutetaan paljon, joten vanhemmat ja lapset asuvat hyvin usein eri paikkakunnilla. Olisihan se tietenkin kaikkien kannalta käytännöllistä, että kolme sukupolvea asuisi saman katon alla, mutta moniko meistä nykyisistä itsenäiseen elämään tottuneista vanhemmista edes tahtoisi muuttaa työn/ opiskelemaan lähtevien lapsiensa perässä. Eikä nuortenkaan paluu kotipaikkakunnalle perhettä perustamaan ja vanhempia hoitamaan ole useinkaan mahdollista. Omakohtaisena kokemuksena voisin kuvitella, ettei edesmennyt iäkäs anoppini olisi missään nimessä halunnut muuttaa maalta kaupunkiin meille asumaan, eikä hän liioin olisi ollut ilahtunut, jos me olisimme jättäneet työmme kaupungissa ja muuttaneet hänen luokseen, vaikka talossa tilaa olikin.

    Sitaatti eräästä kirjoituksesta: "Espanjassa asuu noin 30000-40000 suomalaista ja suurin osa heistä on ikääntyneitä. Sama Thaimaassa. Ei ole hullumpi idea perustaa tai käyttää siellä olevia hoitopaikkoja.
    Minulla on semmoinen kuva että paikat ovat hyvin toimivia ja kohtelu inhimillisempi ja monipuolisempi. Ainakin niin väittävät fysioterapeutti vaihto-oppilaat jotka espanjasta ovat tulleet harjoittelemaan suomalaisiin laitoksiin. Näissä maissa vanhusten kohtelu on perinteisesti parempi ja monipuolisempi kuin täällä.
    Tulevat eläkeläiset ovat avoimempia maailmankansalaisia ja osa heistä uskoisin olisivat valmiita viettämään loppuelämäänsä paikassa, jossa voisi nauttia elämästä enemmän kuin täällä vanhukset pystyvät. Ja lisäksi se näyttää olevan kustannustehokkaampi."

    Ehkä tässä olisikin ratkaisu ongelmaan.

    VastaaPoista
  4. Ok, Birgit, mutta puhut nyt RIKKAISTA eläkeiläisistä.
    Heille on kyllä siedettäviä hoitolaitoksia, mutta entäs ne köyhät?
    En haluaisi itsekään lasteni vaivoiksi, enkä tarkoita, että muidenkaan pitäisi asua lastensa nurkissa. Puhun puuttuvasta kunnioituksesta. Kuinka usein näet Suomessa ravintolassa ruokailevan perheen seurassa vanhusta?
    Entäs ne lukuisat laitoksiin suljetut ja unohdetut vanhukset, jotka kärsivät nälkää ja vilua ja kukaan ei käy katsomassa ja jotka eivät vuosikausiin näe aurinkoa?
    En usko, että tähän ongelmaan löytyy ratkaisua ainakaan meidän nuoruutta ihannoivassa kulttuurissamme. Pitää vain yrittää elää niin terveesti, että kupsahtaa "saappaat jalassa" joku kaunis päivä.

    VastaaPoista