Erilainen

Tykästyin tähän löytämääni tekstiin, jossa toinen mahtipontisena pullistelee omaa egoaan toiselle "tavalliselle" ihmiselle. Näitä henkselien paukuttelijoitahan maailma on väärällään ja kyllähän sitä itsekin sortuu joskus moiseen "porskuttamiseen". Kysyä sopiikin, onko rinta rottingilla porskuttaja lähempänä omaa imagoa, kuin vaatimattomasti ajatteleva "sielunpeili".

"Erilainen", hän sanoo.
"Minä uskallan olla erilainen ja voi kuinka minä halveksin teitä te tavalliset ihmiset!"
"Minä puen päälleni verkkahousut tai vaikkapa lakanan, sillä minä uskallan!"
"Minä värjään hiukseni sinisiksi ja kasvot vaikka vihreiksi, sillä minä uskallan!"

Aikani yritin selittää hänelle, etten tunne tarvetta olla erilainen.
Että minä olen minä ilman rekvisiittaakin.
Mutta sitten huomasin, minun tavallisuuteni on hänen itsetuntonsa.
Hän voi olla erilainen vain, jos minä olen tavallinen.
Katja Grahn

Nykymummotko laiskoja

Törmäsin netissä seikkaillessani useampaankin keskustelupalstojen aiheeseen siitä, pitääkö mummojen osallistua lastenlastensa hoitamiseen. Tämä hyvin provosoiva kirjoitus sai minut tarttumaan "kynään" ja kokoamaan parhaat palat omille sivuilleni:

"Uskokaa vaan nykymummot että nykyään kaikilta vaaditaan paljon enemmän kuin 40 vuotta sitten. Lisäksi vielä yhteiskunnan paineet ovat kasvaneet huomattavasti. Vaihtaisin elämäni heti 60-luvun elämään, jos se olisi mahdollista. Töihin juoruamaan ja rentoutuneena, kotiin levänneenä, eikä kotona enää tarvitse työasioita murehtia. Työpaikka turvattu.

Nykyään organisaatiot muutetaan keväällä ja syksyllä, eikä koskaan voi olla varma tuleeko kenkää, asuntojen reaalihinnat on suurien ikäluokkien ahneudesta johtuen keinotekoisesti pumpattu taivaisiin, jotta saa hyvät eläkerahat myydessään asuntoa naapurin kakaroille.

Kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna, 60-luku oli leppoisaa oleskelua ja kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna suuret ikäluokat ovat ahneita ja kiireensä he kyllä järjestävät ihan itse.
No me 30-40vuotiaat järjestetään omat kiireemme 20 vuoden päästä, kun suuret ikäluokat makaavat paskavaipoissaan."

Käypä kurkkimassa Mummo Juttujen-sivuilla.

Valon voimaa

Miten valo voikaan vaikuttaa mielialaamme. Pitkän pimeän talven jälkeen auringon ilmestyessä taivaalle, mönkivät ihmiset koloistaan kuin karhut talvipesistään. Auringolla on todistettavasti myös terveysvaikutuksia. Meitä on peloteltu ultraviolettisäteilyn ihosyöpää aiheuttavista vaikutuksista, mutta ei pitäisi unohtaa myöskään sen positiivisia ominaisuuksia. Meille pohjolan asukkaille auringon valolla on valtavan suuri merkitys D3-vitamiinin saannissa. D-vitamiinia on sanottu aurinkovitamiiniksi, koska sitä valmistuu ihossa auringon ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta.

"D3-vitamiinin tuotantoon ihossa tarvittava UV-määrä ei ole suuren suuri. 15 minuuttia kahdesti viikossa käsivarsien kokoiselle alueelle kesäpäivän auringossa riittää. Ei tiedetä varmasti, välittyykö UV-säteilyn syöpää estävä vaikutus D-vitamiinin kautta vai ei. Pidetään kuitenkin melko selvänä, että ainakin osa siitä välittyisi kalsidiolin kautta. Suun kautta annettu D-vitamiini ei suojanne syövältä. Ainakin sitä tarvittaisiin niin paljon, että määrä aiheuttaisi myrkytysoireita.
Tasainen aurinkoaltistus vähentää monien syöpien vaaraa, melanooma mukaan lukien. Runsaasti aurinkoa saavilla ja auringonpalvojilla on vähemmän eturauhassyöpää kuin aurinkoa vähän saaneilla. Samansuuntainen näyttö on myös suolisto-, rinta-, munasarja- ja virtsarakkosyövissä." Terveyskirjasto.fi

Elinkaari

Nykyihmisten käsityksen mukaan elinkaaren skaala kehdosta hautaan on melkoista taistelua. Syntymän jälkeen saamme nykyisin nauttia vanhemman hoivasta ensimmäiset vuodet. Ennen koulun aloittamista useimmat joutuvat turvautumaan jonkinlaiseen keinoemoon vanhempien joutuessa uurastamaan kodin ulkopuolella. Koulutus ja ammatin hankkiminen nielevät suurimman osan nuoruusvuosista ja sen jälkeen alkaa vuosikymmenien taistelu työpaikasta ja uran luominen. Tässä vaiheessa kuuluu vakiintua, hankkia puoliso, yhteiset lapset ja iso asuntolaina. Perheen kasvaessa tarvitaan isompi asunto ja yhä suurempi asuntolaina.

Mitä mieltä tällaisessa länsimaisessa ihannemaailmassa on?

Niinpä ei ole ihme, kun sitten kaiken tuon prässin kokeneena, eläkeiän koittaessa moni tuntee jäävänsä tyhjän päälle. Aktiiviaikojen ponnistelujen jälkeen rauhallisempi tahti voi aiheuttaa tunteen siitä, että on joutunut syrjäytetyksi. Suorituskeskeisessä elämässä mittamme ihmisarvon ensi sijassa saavutusten perusteella. Siteeraan arkkipiispa John Vikstömiä eläkeläisen elämän merkityksestä: " Mutta myös hedelmätön omenapuu on omenapuu, vaikkakin hakku-uhan alainen. Sen paikalleen jättämiseen ja hoivaamiseen voi silti olla hyvä syy. Keskustelussa hyvinvointiyhteiskunnasta ja sen tulevaisuudesta on itse asiassa melko lailla kyse tästä."

Parisuhde

Kun kauan aviossa ollut pari eroaa, eron syyksi usein kerrotaan, että kasvoimme eri suuntiin. Entä jos sitä yhteistä juonta ei ole ollutkaan koko liiton aikana? Sitä ei ole vaan huomannut kaiken arjen rutistuksen keskellä. Kun yhteistä aikaa sitten yht´äkkiä eläköitymisen myötä onkin runsaasti, voi omien intressien yhteensovittaminen puolison kanssa olla haastavaa. Voit alkaa ihmettelemään, miten on mahdollista, ettet ole kuluneiden vuosien saatossa huomannut, miten erilainen maku teillä on kirjallisuuden ja tv-ohjelmien suhteen. Toinen voi olla kodin lämmössä viihtyvä kotikissa, kun toisen tossunpohjat savuaa halusta rynnätä kokemaan maailmaa. Kompromisseja tarvitaan jok´ikinen päivä ja niiden avulla päästään eteenpäin. Enää ei päde nämä toistasataa vuotta sitten hyviksi havaitut käytösohjeet vaimoille:

Vaimon velvollisuus on aina, kun miehensä tulee kotiin, ottaa häntä vastaan iloisilla kasvoilla, ystävällisellä hymyllä. Hän tulee silloin heti hyvälle tuulelle ja kärsii suuremmalla suvaitsevuudella niitä pieniä hankaluuksia, joita ei huolta pitävinkään perheenemäntä voi edeltä käsin arvata tahi poistaa. Kun miesi palajaa monta kertaa väsyneenä ja pahalla päällä, on hän halukas löytämään vikoja kaikessa ja on usein juonikas sekä kohtuuton vaimollensa, sen tähden, ett' ei hän ole saanut purkaa ulos oikeutettua mielenkarvauttansa. Parasta on siis heti lohduttaa häntä, että on yksi paikka, jossa hän on ylimmäinen, parhain ja rakkain.
Täydellinen käsikirja perheenemännille vuodelta 1885

On helvetin vaikeaa olla nainen. Pitää tehdä työtä kui hevonen, syödä kuin varpunen ja ajatella kuin mies.

Kastejuhla

Pääsiäispäivä on perinteinen ilon juhla. Nyt vietetty Pääsiäispäivä jää varmaan oman lähipiirini muistoihin ihan erityisesti. Pienokaisen kastejuhlan sijoittuminen tällaiseen ajankohtaan on mitä sopivin. Pääsiäisen koristeina käytetyt pajunkissat, kananpojat ja rairuohot symboloivat kaikki uuden elämän syntymistä. Me kokoonnuimme juhlimaan pienen Nuppu-tyttösen alkanutta elämäntaivalta. Minusta kastejuhla on niitä kaikista lämpöisimpiä ja herkimpiä suvun yhteisiä hetkiä. Juhlittavakaan ei osaa vielä kainostella eikä teeskennellä, vaan on omana itsenään aidoimmillaan.

Pienokaisen juhlasta lisää mummun sivuila.

Tyhmäkö lienen?

Selailin välipaloina sohvalla retkotellessani nykyrunoutta. Ei, älä lopeta lukemista vielä tähän! Itsellänikin oli ennakkoluuloja ja ajatus siitä, että en noista paljon mitään ymmärrä; vai mitä sanotte esim. tästä nykyrunosta:

"Koira viljelee sipulia saavissa,
räsyjä roikkuu tuohivirsun
varresta. Silakkaparvi lähestyy
taivaanrantaa - Tähystä, kapoinen kuu, kaukaisuus
muistuttaa harakan rintaa, sitä joka ymmärtää
loskakeliä ja lapsia
jotka nauravat - kuten minä, kuten se joka on minä."

Voi voi, kun en millään koe tätä runoksi - tyhmäkö lienen?

Mutta etsivä löytää - löysin mielestäni tosi herkullisen ja täysin ymmärrettävän runon ikääntymisestä. Viime helmikuussa kuolleen Kyllikki Villan hykerryttävät nykyrunot kolahtavat.

Ikäisekseen hyvin säilynyt
säilynyt
kuin etikkaan hukutettu kurkku

ja miten niin ikäisekseen
mikä se ikä on
vuodet vai verisuonet
virkatodistus mieli vai rypyt

ja hyvin siis kuinka
ryppyinen mutta aivoiltaan virkku
unohteleva hupakko mutta elämänmyönteinen

virkku etikkakurkku
hellä höppänä
kurttuinen älypää

onhan sitä
monenlaista säilymistä.

Lue lisää täältä Vuodetkarttuu

Selibaatti

Uskonnolla on kiistatta ollut valtava merkitys ihmiskunnan moraalin kehittymisessä. Tuskin kukaan voi väittää muuta, mutta joitakin ihmisten laatimia sääntöjä ja raamatun opetusten vääristelyä on vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä. Hakematta tulee mieleen, miten paljon tuskaa ja vahinkoa seksuaalisuuden kieltämisellä on saatu aikaan. Viime päivinä tiedotusvälineissä on kohuttu katolisten pappien pedofiiliepäilyistä. Eikö katolisen kirkon olisi aika tehdä päätös pappien selibaattivelvoitteen purkamisesta.

Omituisin lukemani lasten hyväksikäyttöjuttu Suomessa oli juuri taannoin ilmestyneessä kirjassa "Lapsuus lahkon vankina". Lahkon käyttäytymissäännöt olivat mielipuolisen tiukat ja jyrkät. Seksuaalisuus kiellettiin jopa niin, ettei sitä saanut harrastaa edes avioliitossa. Avioliittoon sortuneita haukuttiin huoriksi.

Kartanolaisuuden erikoislaatuisin seremonia oli niin sanottu alttarisiunaus, jota suoritettiin vain lahkon sisäpiirissä oleville ja tapahtumat salattiin visusti ulkopuolisilta. Näitä alttarisiunauksia annettiin lapsillekin, vaikkei lapset niitä varmasti ole osanneet pyytää. Seremonia tapahtui siten, että Alma Kartano (lahkon johtaja) ja Tilda (hänen lähin avustajansa) ottivat siunattavat yksi kerrallaan vastaan vinttikamarissa. Siunattava riisuttiin paitasilleen ja asetettiin makuulle Tildan viereen. Alma asetti Tildan toisen käden siunattavan pään päälle ja täytti toisen käden kivespussilla ja peniksellä. Tildan kädet vapisivat ja vatkasivat siunaamisen voimasta ja hän sopotti ääneen rukouksia.

Lahkon menoihin kuului lapsien syytteleminen sellaisista rikoksista, joista he eivät ymmärtäneet mitään. Elleivät lapset tunnustaneet itseään syyllisiksi, oli varsin tavallista, että heitä ruoskittiin siihen saakka, kunnes heidät saatiin tunnustamaan. Mainitunlaiset lapsia vastaan kohdistetut syytökset koskivat tavallisesti erilaisia sukupuolirikoksia.

Johtuiko silmitön lahkolaisten pahoinpitely (myös lasten) siitä, että lahkon johtaja olisi nauttinut kenties päihdyttäviä aineita tai lääkkeitä. Vai kärsikö hän persoonallisuushäiriöstä tai mielisairaudesta, jota ei tuohon aikaan ymmärretty?

Joka tapauksessa inhottavaa ja tuomittavaa on sekä näiden pedofiilipappien että uskonlahkolaisten hurskastelu ja valehtelu, jota he uskon varjolla harjoittavat. Eikö olisi tuhannesti synnittömämpää tunnustaa oma "vajavaisuutensa" ja sallia itselleen se, minkä Luoja on meille iloksi suonut?

Elämänarvot

Jostain blogista löysin aikoinaan sattumoisin kirjoituksen, joka koski mielenkiintoista kirjaa: John Vikströmin ja Jörn Donnerin keskinäiseen kirjeenvaihtoon perustuvaa teosta "Elämme, siis kuolemme". Vihdoin onnistuin löytämään sen kirjastostamme. Vaikka en paljon uskonnollisesta kirjallisuudesta perustakaan, olin kiinnostunut tietämään, miten he käsittelevät elämän merkitystä ja -perusasioita sekä kuolemaa. Kumpikin kirjoittaa omista lähtökohdistaan. Arkkipiispa nostaa esille kristinuskon keskeisen merkityksen kulttuurissamme. Myös epäilykin kuuluu kriittiseen ajatteluun. "Risti antaa merkityksen elämälle, joka jää kasteen ja hautaan siunaamisen väliin. Merkitys on siinä, että emme ensi sijassa elä itsellemme ja omiin asioihimme keskittyen, vaan unohdamme itsemme, annamme itsemme toisille", arkkipiispa sanoo viimeisessä kirjeessään.

Näin eläkeiässä on aikaa pohtia omia arvojaan. Jo lapsuudessa meille on opetettu, että meidän tulisi kohdella lähimmäisiämme niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan.

Ei se aina niin helppoa ole. Ehkä on helppoa rakastaa ja unohtaa itsensä, kun kysymys on omista läheisistä; lapsista, lapsenlapsista, sisaruksista jopa ystävistä, mutta kun lähimmäisen käsitettä laajennetaan koskemaan "niitä epäsosiaalisia" naapureitamme, ollaankin jo tiukan paikan edessä. Joskus tekee tiukkaa jo sekin, että minun ei pitäisi keskittyä pelkästään omiin mieltymyksiini ja harrastuksiini, vaan antaa aikaani ja mielenkiintoani myös puolisolleni. Uhrautuvaisuus ei ole muodissa!

Tiedän, että kuulostan tekopyhältä, mutta minulle itsekkyyden unohtaminen on miltei itsestäänselvyys, kun kysymys on lapsenlapsista. Pienokaiset antavat merkityksen elämälleni ja heidän hyvinvointinsa on arvoissani päällimmäisenä. Vai onko se juuri itsekeskeisyyttä ja itsekkyyttä? Enpä usko!

Pashaa, pashaa!

Ruoka kuuluu olennaisena osana Pääsiäisen viettoon, vaikkei sillä meillä luterilaisessa kodissa olekaan niin suurta merkitystä kuin ortodoksikodeissa paaston päättyessä.
Oman pohjois-karjalaisen lapsuudenkotini pääsiäisruokien perinteeseen kuuluivat ehdottomasti karjalanpiirakat ja uunipaisti eli karjalanpaisti. En muista koskaan syöneeni tuolloin lammasta. Omassa huushollissani lammasta tai karitsan paistia on tarjottu valkosipuliperunoiden kera pääsiäisherkkuna, joten siinäkin perinteet muuttuvat.

Pasha on nyt myös ollut muutaman vuoden ajan pääsiäispöydän prinsessana, mutta valmistan sen kevytversiona. Moni ei varmaan tällaista kevytpashaa pidä edes pashana, mutta rahkasta tämäkin tehdään ja maistuu ihan hyvälle. Mämmiä, joka kuului lapsuusajan pöytään ja myös anoppilassa sitä Pääsiäisenä tarjottiin, ei meillä ole koskaan harrastettu.
Unohtuisiko nämä meidän perinneruoat kokonaan, jos asuisimme kaukana kotoa vieraassa maassa? Tulisiko tilalle täysin uusia makuja vieraasta kulttuurista? Siinähän ei sinällään ole mitään valittamista, mutta tuntuisiko Pääsiäinen enää tutulta ja omalta? Me kun usein koemme nämä juhlapäivät vahvimmin nenällä ja suulla.