Marraskuu on minulle kauhistus. Auringon valo hiipuu hiipumistaan ja kohta päivän pituus on kukonaskel vain. Eikä keinovalolla voi mitenkään korvata luonnonvaloa, vaikka kuinka sytyttelisi kotinurkkiin tuikkuja ja lyhtyjä. Pimeyden myötä elämänilo ja voimavarat tuntuu vähenevän, eikä liikunnalla ja D-vitamiinilla asiaa pysty millään korjaamaan. Elämänusko ja toive valon voittamisesta on revittävä jostakin.
Luin taannoin ET-lehdestä Kati Mannisen kolumnin, jossa hän kertoili katselemastaan positiivisen ajattelun videosta. Suhtaudun näihin jenkkien lälly-opetuksiin erittäin varauksellisesti, vaikka myönnänkin, että sielulla ja ruumilla on vissi yhteys. Tuota mainittua videota en ponnisteluista huolimatta onnistunut netistä löytämään, mutta jotenkin ajatus jäi hiertämään mieltä.
Videolla nelivuotias tyttö lataa peilin edessä itseensä elämänuskoa omatekoisella voimaloitsulla "Mä rakastan isiä, äitiä, päiväkotia, mun tukkaa, mun kotia, mun pyjamaa.......Ja mä osaan tehdä ihan mitä vaan!" Tehoa lauseelle hän lisää pontevilla jumppaliikkeillä. Olisiko tästä apua mullekin marraskuun aamujen harmauteen? Pitäisikö mennä aamuisin peilin eteen ja naamansa kauhistelun sijaan vakuuttaa itselleni, että pidän "kauniista" naamastani, rakastan miestäni, lapsenlapsiani, tytärtäni, vävyäni, sukuani, kotiani, hyvää ruokaa ja punaviiniä, mukavia hetkiä ystävien seurassa..... Tärkeää on saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että mihin sitten ryhdynkin, tulen siinä onnistumaan.
"Miksi sitten voimaloitsu on saneltava ääneen ja peiliin katsoen? - Siksi, että vain omasta suusta kuullen ja silmästä silmään katsoen myös alitajuntani uskoo, että puhun totta."
Ehkä siinä peilin edessä miettiessäni löydän itsestäni ne parhaat puolet, joihin ei vuosikymmenet ole pystyneet nakertamaan epäuskoa ja epäilystä elämään. Eeva Kilpi on todennut asian jo ammoisina aikoina: "Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun".
