YSTÄVÄLLENI

Kuulehan rakas ystävä,

kun mulla on nyt vähän kiireitä.

Tänään kaffeelle ehdi en,

mut kuitenkin sua aattelen.

Hörpätään kuohuvat myöhemmin,

ehtiihän sen tehdä sittemmin.

Tässä voin kukkaset ojentaa

ja ystävänpäivää toivottaa!

B.Ahokas

Ystävänpäivä

Vaikka kaupallinen, amerikkalaistyylinen ystävänpäivän hösötys ei istuisikaan suomalaiseen mentaliteettiin, ei mielestäni ystävien muistaminen pienellä viestillä tai hauskalla nettikortilla ole ollenkaan hassumpi juttu.

Mielenkiinnolla olen katsellut Puerto de la Cruzin kauppakeskusten ystävänpäivähömpötystä sydämenmuotoisine krumeluuri-täytekakkuineen.

 Kovin on keinotekoisen ja imelän tuntuista meininkiä. Melkein toivoo, ettei suomalaiseen kulttuuriin kopioitaisi maailmalta ihan kaikkea; parempi olisi pitäytyä pienimuotoisessa runojen rustailussa. Hauskaa olisi saada uusia, tuoreita runoja omalle ystävärunosivulleni. Jos runosuonesi pulppuaa ja kirjoituskätesi kutisee, älä pistä taitojasi vakan alle, vaan raapusta rivisi tämän blogin kommenttina tai vieraskirjaani.

Täältä voi löytyä mukavaa lähetettävää ystävälle
Kaikkea ystävänpäivään

Lueskelepa tuoreita runoja alapuolella olevista kommenteista!

Luottamus

Joskus elämä voi yllättää toden teolla! Nykyisen kovan businesmaailman rinnalta voi löytää vielä myös menneen maailman tapoja. Hämmästyttävää on, miten eri tavalla asioihin suhtaudutaan pohjois/itäisessä Suomessa kuin etelän ruuhkakeskuksissa.

Mies sai vinkin Itä-Suomessa asuvalta ystävältä lehti-ilmoituksesta, jossa ilmoiteltiin talon ostohaluista. Vaikka aikomus oli jättää perintötilan myynti kevääseen, kun tiet olisivat sulana ja raivaustyöt suoritettu, soitteli mies kuitenkin ilmoituksen jättäjälle. Ilmeni, että kyseessä oli sikäläinen välittäjä, joka halusi käydä katsomassa heti tilat ja tontin. Onneksi avaimet oli jätetty syksyllä avuliaalle naapurille, joka toimi talon esittelijänä. Kun talo oli jätetty talvilepoon, oli siellä tehtävä pieni siivous hämähäkin seittien ja kärpäsen raatojen poistamiseksi. Pihan tiet ja polut olivat tietysti myös paksun nietoksen peitossa, joten lumityötkin oli tehtävä.

Kun me istuttiin täällä Etelä-Suomessa kotona lämpimässä, huhki joukko ihmisiä siellä tilalla meidän puolestamme oma-aloitteisesti. Olivatpa jopa lämmittäneet tuvan leivinuunin. Ja niin siinä kävi, että tila oli myyty alle viikossa - minkäänlaisia välityssopimuksia allekirjoittamatta, puhelimessa asioista sopien ja sähköpostilla tilan tietoja lähetellen.

Ultra-, super-, hyper-toimintaa, kun ottaa huomioon, että kyseessä oli kiinteistökauppa, johon kuuluu talon ja pihapiirin lisäksi peltomaata ja metsää. Täällä kun olen tottunut siihen, että asunto-osakkeen kaupassakin joka ikinen välitarjouskin käydään allekirjoittamassa ja jokaisesta pikkuasiasta laitetaan mustaa valkoiselle. Tässä kaupassa asioista sovittiin puhelimessa ja kaupantekotilaisuudessa asiat pistetään paperille. Näinkin voi vielä näköjään toimia!



SALASANAT

On tämä maailma vaan merkillinen paikka! Nyt kun melkein kaikki tärkeimmät palvelut ovat siirtyneet nettiin, eikä elämästä ilman tuota tietokanavaa selviä helpolla, häärii siellä bittiavaruudessa jos jonkin näköistä hämärähemmoa pakkaa sekoittamassa.

Sain tällä viikolla sähköpostia yhdeltä matkailusivustolta, jonne olen rekisteröitynyt palvelujen käyttäjäksi. Joku piru oli mennyt varastamaan minunkin bittiomaisuuttani:
"Sivustoon on kohdistunut törkeä tietomurto. Lista rekisteröityjen käyttäjien käyttäjätunnuksista, sähköpostiosoitteista ja selkokielelle muutetuista, kryptatuista salasanoista on vuodettu nettiin. Pyydämme kaikkia palveluun rekisteröityneitä käyttäjiä vaihtamaan salasanansa niissä palveluissa, joissa salasana on ollut sama kuin tämän palvelun käytössä ollut salasana."

Miten haavoittuvainen systeemi onkaan, kun salasanoja ei saisi edes kirjoittaa minnekään muistiin. Miten käy sitten, kun pää sekoaa eikä niitä salasanoja tule sitten enää mieleen? Itse olen tallettanut tietokoneen muistioon raekisteröimäni käyttäjätunnukset ja salasanat - enkä tietenkään ole keksinyt jokaiselle palvelulle omaa salasanaa, kun niitä palveluja on A4-koikoisen arkin verran. Niinpä on tällaisen viestin saapumisen jälkeen oikein mukavaa alkaa muuttaa salasanoja uusiksi!

Olen miettinyt tilannetta, että kun joskus aikanaan poistun tämän maapallon kirjoista toisen atmosfäärin naamakirjan käyttäjäksi, jäänkö kuitenkin kummittelemaan ikuisuuksiin asti tänne bittiavaruuteen noihin face-bookeihin, matkailusivustoihin, bloggereihin ja ties mihin rekistereihin. Eipähän se minua itseäni enää tuossa vaiheessa mitenkään hetkauta, mutta ehkä ystävistä on ikävää, kun keikun vielä haamuna naamakirjoissa.

Ei täältä maailmasta ainakaan helposti poistuta jälkiä jättämättä!

Tässä ja nyt

"Kaikki on tässä ja nyt" - niin lukee wc:ni seinäkirjoituksessa, jonka edellinen talon valtiatar sinne on liimaillut sairastuttuaan rintasyöpään. Ajatus oli niin hyvä, että annoin olla sen paikallaan muistutuksena myös itselleni.



Niinhän sen pitäisi olla tämän elon, ainakin meillä myöhempään keski-ikään varttuneilla. Mutta, mutta..... Miten se lipsahtaakin tuo ajatus koko ajan järjestelemään asioita tuonne kauas tulevaisuuteen.

Silloin, kun vakava sairastuminen pistää asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, ehkä osaakin asettua aloilleen ja ottaa päivän kerrallaan; pystyy nauttimaan juuri siitä hetkestä ja olemaan läsnä, koheltamatta ajatuksissaan jo ties missä atmosfääreissä.

Suorituskeskeisen ihmisen on hyvin vaikeaa hiljentää menoa ja rauhoittua nauttimaan juuri siitä hetkestä, mikä toisi iloa ja tyydytystä sielulle. Aivot eivät tahdo jäädä vapaalle edes nukkuessa, vaan pukkaavat koko ajan uutta tehtävää ja märehtimistä, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta muita kuin sinisiä ajatuksia. Edes silloin, kun pakenee kaukomaille päätään tuulettamaan, ei voi olla täysvarma, että onnistuu jättämään joutavanpäiväiset murheet kotirannalle. Sielläkin ne voivat putkahtaa varoittamatta pintaan nautiskelua häiritsemään. Niinhän se on, ettei omia ajatuksiaan voi paeta edes Indo-Kiinassa, kun päässä ei satu olemaan on-off-katkaisinta.

"Kaikki on tässä ja nyt" - ainakin oli sen hetken, kun tämän tekstin tänne väsäsin.

Pikku kirjoituksia

Onneksi on keksitty tämä blogi-kirjoittelu, jossa sieluaan ja tuntemuksiaan voi tuulettaa vapaasti, jos ei ujostele ja pelkää naurunalaiseksi leimautumista. Eikä niiden kirjoitusten tarvitse olla hienoja ja korkealentoisia; kukin kyhää tekstiä tyylillään. Voisi hyvin kuvitella, että kirjoittelee itselleen päiväkirjaa, nyt vain blogisivusto korvaa sen vanhan, surkealla lukolla varustetun päiväkirjan. Blogissakin voi rajata halutessaan tirkistelijät pois ja vuodattaa tekstiä "Rakas päiväkirja"-tyyliin vain omaan käyttöönsä.

Itse kirjoittelen tähän blogiini niitä sinisempiä ajatuksia ja vuodatan pienet arjen ilot ja harmistumiset Birgit mummun omat jutut-sivulla, josta siirrän ne päivittäin omaan päiväkirjaani. Sieltä ne sitten löytyvät vuosienkin takaa, kun dementia yllättää, tai kun oman ukkokullan kanssa tulee erimielisyyttä siitä, miten kumpikin sattuu jonkin asian muistamaan.

Ikuisena kilojen kanssa taiteilevana yritän pitää itselleni kuria ja ryhtiä manailemalla kilojani tai tuulettamalla onnistumisen hetkiä kaiken kansan nähden blogissa
Jenkkakahvat. Ja kun mikään ei ole tarpeeksi, pukkaan tekstiä vielä yhteen pikku blogiini. Matkalla ollessa voi kokemuksia ja nähtävää kertyä päivittäin niin paljon, että on helpompaa heittää muutama kommentti Kalispéra-blogin sivulle, kuin yrittää muistella niitä matkalta palattua.

Kirjoittaminen on hauskaa, lukukokemuksesta en mene sanomaan!

Nykynaisen apulaiset

Mitähän kaikkea uutta kotitaloustekniikkaa tässä ehtiikään näkemään, jos jaksaa uteliaisuuttaan sinnitellä vielä vuosikymmeniä hengissä? Nykyvempeleet ovat tulleet niin itsestäänselvyydeksi, ettei niiden olemassaoloa tule edes ajatelleeksi.

Viisikymmenluvun pulavuosien koti oli ihan toisesta maailmasta, kun sitä vertaa nykyiseen huusholliin. Miten paljon enemmän itselläni jää "omaa aikaa" kuin omalla äidilläni, jolla ei ollut koneita arkea helpottamassa. Tekisipä hyvää tällaiselle nirppanokka sukupolvelle kokeilla elämää tuonaikuisessa arjessa:

- aamukahvin keitto puuliedellä (sytytettävä herättyä) / kahvinkeittimellä
- uunien lämmittäminen / sähkö-, öljy-, kaukolämpö
- ruokatarvikkeiden säilytys kellarissa / jääkaapissa
- ruoka- ja kahvileivän leipominen ja puu-uunissa paistaminen viikottain / leipäkone tai valmiina kaupasta  tai pakasteesta
- vaahdottamiseen rannevoimaa ja vispilä / sähkövatkain
- soseuttamiseen muussinuija / sosesekoitin
- taikinoiden alustamiseen rannevoimaa ja nyrkki / yleiskone
- päivittäinen aterian valmistaminen, kun ei ollut kylmäkalusteita säilytykseen/ mikrossa lämmittäminen
- kauppareissu jalkaisin tai pyörällä / autolla
- marjojen ja vihannesten säilöminen / pakastaminen
- tiskien tiskaaminen / tiskikone
- vaatteiden pesu saunakodassa tai rannalla / pesukone
- vaatteiden valmistus polku-Singerillä / valmisvaatteet
- siivousaineena mäntysuopa / kullekkin materiaalille oma aineensa
- siivousvälineenä harja ja mattopiiska / pölynimuri

JA SOKERINA POHJALLA ROBOTTI-IMURI

Katso miten NaviBot ja Roomba sivoaa

Tämä viimeisin villitys on osoittautunut jo muutaman kokeilukerran jälkeen oivaksi apulaiseksi, josta ilmeisesti tulee meidän perheelle jo muutamassa viikossa se itsestäänselvyys, jota ilman ei siivous mitenkään suju. (ks.Päiväkirja 6.10. ja 4.10.)

Olisipa mukavaa nähdä oman perheen lapsuudenajan "Tosi-TV:tä" filmiltä. Sekin on mahdollista ainakin meidän lapsenlapsille, joiden elämää ja elinympäristöä on talletettuna videofilmille. Huolena on nyt vaan se, miten VHS-kasetit saadaan muutettua nykyaikaiseen muotoon, kun nauhat eivät varmaan kovin hyvinä säily ja laitteitakin lienee vaikea aikanaan heidän mistään metsästää. Tekniikkakin kehittyy koko ajan, joten vaikeaa on ennustaa, millaisesta laitteesta he niitä lapsuuden ajan videoitaan tulevat sitten aikuisina katselemaan. Toivottavasti pystyn ne kuitenkin heitä varten säilyttämään.

SE pikku piru minussa

Merete Mazzarella on kerrassaan mainio! Olen ihastunut hänen teksteihinsä, joissa hän puhuu rehellisesti ja selkeästi vaikeistakin asioista. Kirjoista huokuu sellainen tunnelma, että oma sielukin rauhoittuu ja mieli hyväksyy elämän karikot sellaisena, kun ne vastaan tulevat.

Kirjoitin blogissani joskus aiemmin "Mummoilua" omakohtaisen näkemykseni "Illalla pelataan Afrikan tähteä" - kirjan mummo-teemasta. Kun anoppini kuolemasta on jo yli kaksi vuotta aikaa ja "koko pesä" on nyt jäänyt tyhjilleen, voin julkaista tämän jo puolitoista vuotta sitten kirjoittamani blogin. Perheen ja suvun sisäisistä asioista ei ole helppo kirjoittaa, mutta  tuo Mereten näkemys oli niin osuva, että sen kautta oli helppoa tuntojaan tuulettaa.

Hän kirjoittaa tuntemuksistaan anoppina - minä voin kääntää samoja tuntemuksia miniän "kielelle".

Merete: Miniä piti kaikkea hänen vuokseen nähtyä vaivaa luonnostaan lankeavana, päivänselvänä oikeutenaan. Niinpä en koskaan pystynyt tuntemaan iloa vaivannäöstäni. Taisi olla enemmän minun ongelmani kuin hänen, ettei häntä ollut kasvatettu samaan 'älkää nyt minun takiani vaivaa nähkö '-mentaliteettiin kuin minut. Tuossa mentaliteetissa taitaa itse asiassa olla jotain hurskastelevaa. Mutta minä yritin olla ihmisiksi, minä tosiaan yritin.
Minä: Anoppini.......Hän ilman muuta oletti, että kesälomallamme meidän oli riennettävä heti auttamaan maatilan kesätöissä, vaikka olimme luovuttaneet koko tilan heille ilman korvausta.
Kahdeksankymppispäiväänsä hän sanoi marttyyrimaisesti viettävänsä ullakolla piilossa. Merkkipäivänä järjestimme hänelle illalliskutsut sukulaisvieraineen, lahjoineen ja kuljetuksineen (edestakaisen matkan pituus 880 km). Minä todella yritin tehdä kaikkeni. Enpä havainnut hänen riemuitsevan.

Merete: Yleensäkin hän houkutteli minusta esiin jonkinlaista pikkusieluista ärtymystä.
Minä: Ennen mummolaan menoa oikein suggeroin itseni ajattelemaan positiivisesti ja päätin olla kiusaantumatta, mutta jaksoin vain tiettyyn pisteeseen saakka. Olin valmistautunut tekemään kotiaskareet ja auttelemaan kaikessa mihin pystyin - se, että hänen oli tarkkailtava ruoanlaittoani ja valvottava, ettei pöytään kanneta liiaksi ruokaa - houkutteli sisimmästäni esiin pikkusieluisen pirun. Minä kyllä yritin!

Merete: Näen miltä minä vaikutan, mutta juuri se siinä olikin pahinta, että hän sai minut muuttumaan ihmiseksi, jollainen en halunnut olla.
Minä: Näen miltä minä toisten silmissä vaikutan, mutta se juuri onkin pahinta, että hän sai minut muuttumaan siksi pikku piruksi, jollainen en halunnut olla.

Matkalle

Matkaan taas lähden nyt,

Keski-Eurooppaan ois aatos nyt.
Keralla miehen ja siskosein,

alustavat matkasuunnitelmat tein.

Kirjoittelen matkakokemuksia Kalispéra-blogiini

ja ruokajuttuja Jenkkakahvat-blogiini,

pysähdys- ja yöpymisetapit merkkailen

Matkan kulkureitti-sivulle.

Tule mukaan
nojatuolimatkalle blogien kyydissä!

Yhteisöasumista

Iän karttuessa sitä joutuu miettimään miten sitten vanhana pärjää, kun voimat vähenee, eikä kotitöiden tekeminen enää sujukaan entiseen malliin. Neli-viisikymppisenä oli vielä haaveena, että sitten ikuisuuden päästä, kun tullaan vanhoiksi, lyöttäytyisimme ystäväjoukon kanssa samaan talouteen - perustaisimme yhteisön, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Jokaisella olisi oma huoneisto, johon vetäytyä omaan rauhaan, jos niin haluttaa ja yhteisissä avaran viihtyisissä tiloissa nautiskelisimme iltaisin punaviiniä keskenään seurustellen. Yhdessä voisimme palkata apulaisen, joka huolehtisi arkisista jokapäiväisistä tarpeistamme siivouksineen ja ruoanlaittoineen. Mikä ihannetilanne!!!

Nyt kun meistä on tullut iäkkäämpiä ja olisi aika toimia yhteisen päämäärän hyväksi, ei kenellekään tule enää mieleen ruveta touhuamaan yhteistä pesää ystävien kanssa. Elämä ja arki pyörii kullakin omia latujaan, eikä ystävyyssuhteille tunnu riittävän eläkkeelläkään aikaa sen enempää, kuin ruuhkavuosinakaan. Isovanhempina yritetään antaa aikaa lapsenlapsille ja olla läsnä heidän arjessaan, mutta voiko siihenkään luottaa, että heistä olisi jonkinlaista vanhuuden turvaa ja seuraa, kun tulemme väsyneiksi - joskus jopa ärtyisiksi vanhuksiksi? Yhteiskunnan turvaankaan ei kannata luottaa näinä kovien arvojen aikoina. Parasta olisi, jos sukanvarteen olisi sattunut säästymään sen verran ropoja, että niillä pystyisi ostamaan itselleen siedettävän vanhuuden.