Matkalle

Matkaan taas lähden nyt,

Keski-Eurooppaan ois aatos nyt.
Keralla miehen ja siskosein,

alustavat matkasuunnitelmat tein.

Kirjoittelen matkakokemuksia Kalispéra-blogiini

ja ruokajuttuja Jenkkakahvat-blogiini,

pysähdys- ja yöpymisetapit merkkailen

Matkan kulkureitti-sivulle.

Tule mukaan
nojatuolimatkalle blogien kyydissä!

Yhteisöasumista

Iän karttuessa sitä joutuu miettimään miten sitten vanhana pärjää, kun voimat vähenee, eikä kotitöiden tekeminen enää sujukaan entiseen malliin. Neli-viisikymppisenä oli vielä haaveena, että sitten ikuisuuden päästä, kun tullaan vanhoiksi, lyöttäytyisimme ystäväjoukon kanssa samaan talouteen - perustaisimme yhteisön, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Jokaisella olisi oma huoneisto, johon vetäytyä omaan rauhaan, jos niin haluttaa ja yhteisissä avaran viihtyisissä tiloissa nautiskelisimme iltaisin punaviiniä keskenään seurustellen. Yhdessä voisimme palkata apulaisen, joka huolehtisi arkisista jokapäiväisistä tarpeistamme siivouksineen ja ruoanlaittoineen. Mikä ihannetilanne!!!

Nyt kun meistä on tullut iäkkäämpiä ja olisi aika toimia yhteisen päämäärän hyväksi, ei kenellekään tule enää mieleen ruveta touhuamaan yhteistä pesää ystävien kanssa. Elämä ja arki pyörii kullakin omia latujaan, eikä ystävyyssuhteille tunnu riittävän eläkkeelläkään aikaa sen enempää, kuin ruuhkavuosinakaan. Isovanhempina yritetään antaa aikaa lapsenlapsille ja olla läsnä heidän arjessaan, mutta voiko siihenkään luottaa, että heistä olisi jonkinlaista vanhuuden turvaa ja seuraa, kun tulemme väsyneiksi - joskus jopa ärtyisiksi vanhuksiksi? Yhteiskunnan turvaankaan ei kannata luottaa näinä kovien arvojen aikoina. Parasta olisi, jos sukanvarteen olisi sattunut säästymään sen verran ropoja, että niillä pystyisi ostamaan itselleen siedettävän vanhuuden.

Pesän purkaminen

Elämän varrella kertyy kaapin perukoille melkoinen määrä tavaraa, jos mistään ei raski luopua ja kaiken säästää varmuuden vuoksi tuleville päiville. Varmaan on niin, että sodan ja pula-ajan nähnyt sukupolvi oli oppinut niin säästäväiseksi, ettei heikkokuntoistakaan tavaraa heitetty roskiin, vaan laitettiin talteen pahan päivän varalle uudelleen tuunattavaksi. Vaikeaa on nykyiseen menoon tottuneen ihmisen ymmärtää, että rikkinäisen lakanan paikka on yhä kaapissa odottamassa korjaamista, kun sen itse olisi jo hyljännyt lumpputaivaaseen.

Melkein vuosisadan yhden suvun hallussa olleen kuolinpesän purkaminen on rankka juttu. Kun talossa on liki kaksisataa neliötä asuintilaa, riittää kaappien ja komeroiden läpikäymisessä urakkaa usealle viikolle; puhumattakaan maatilan muista rakennuksista ja varastoista. Koneita ja työkaluja tuntuu löytyvän loputtomiin, joista sitten yrittää arvailla, onko niillä vielä käyttöä kenellekään, vai onko niiden tulevaisuus rautaromuna.

Onneksi kaiken varastoidun tavaran joukosta löytyy myös "kirkkaita helmiä", jotka ovat siinä säilytysinnossa jääneet jälkipolvien ihasteltaviksi. Oman pesänselvityksemme ansiokasta satoa näissä kuvissa

Miehen äidin isovanhemmat (1800 luvulta).

Huomioi etualalla näkyvät ihanat silmälasit = "kakkulat"

Kun nykyisin harvemmin jäädään asumaan eliniäksi samoille sijoilleen, ei säilytettävää tavaraakaan pääse kertymään nurkkiin niin mahdottomia määriä. Muuttojen yhteydessä tulee käydyksi kertyneen omaisuuden läpi ja siinä yhteydessä yleensä luopuu turhaksi kokemastaan krääsästä.

Eutanasia

Miten pieneksi ihmisen on kuihduttava ja miten paljon tuskaa tunnettava, ennen kuin luonto hoitaa tilanteen ja korjaa kituvan manan majoille. Me ihmiset säälimme eläimiä ja viemme lemmikkimme nukutettavaksi, kun huomaamme, että elämä on muuttunut pelkäksi kärsimykseksi. Miksei ihmisellekin voisi ojentaa auttavan käden ja saattaa rajan yli, jos paranemisesta ei varmuudella ole pienintäkään toivetta ja elämä on muuttunut pelkäksi kuoleman odotukseksi? - Olettaen tietysti, että sairastava sitä ITSE VAATII täydessä järjessä ja ymmärryksessä. Lainlaatijaakin tietysti ymmärtää, kun se on tiukasti tällaisen avun kieltänyt - ainahan joku voisi käyttää tilannetta hyväkseen ja päästää mummun päiviltä perinnön saantiaan nopeuttamaan.

Riippuu tietysti ihmisestä kumman hän kokee pelottavampana - kuoleman kohtaamisen vai kitumisen tuskien ja epätietoisuuden keskellä. Uteliaana ihmisenä valitsisin kuoleman, silloinhan pääsisin näkemään ratkaisun tuohon ikuiseen arvoitukseen. Lieneekö tuo nyt niin pelottavaa, jos kaikki loppuukin tuohon kuoleman hetkeen? Eikö se olisikin uusi seikkailu, jos sielu lähtisi vaeltamaan uusissa maisemissa?

Saatanan tummat

Kirjoitin huhtikuussa blogissani Huijareita tummien aiheuttamasta harmista ja rikollisuudesta, jolla he piinaavat heikkoja ihmisiä.

Ainakaan yrittämisen puutteesta ei näitä meidän omiakaan tummarotuisia voi syyttää! Uskomatonta sinnikkyyttä osoitti taas kerran Miranda, joka soitti miehen veljen kännykkään, vaikka hänet oli mielestämme jo tarpeeksi säikytelty lopettamaan yhteydenotot. Päättelimme, että ehkä hänellä oli tärkeää raha-asiaa, kun eläkelaitos on juuri muistanut pienellä avustuksella eläkkeensaajia.

Sairaalassa makaavan veljen kännykkään vastasikin mieheni ja hätäpäissään Miranda sai änkytettyä luuriin, että "väärä numero". Totta - ihan pieleen meni sekin soitto ja ilmeisesti pilasi täysin Mirandan "työpäivän". Nimittäin mieheni ei jättänytkään asiaa siihen, vaan asiaa tutkittuaan soitteli Mirandalle takaisin. "Saatanan lehmä, etkö jo tarpeeksi ole kupannut rahoja sairaalta mieheltä?" - "Enhän minä mitään ole ottanut!" Ihan uskottavaa on, että hän olisi vaan kysellyt potilaan vointia!
Kyllä tuolla heimolla on peiliin katsomisen paikka, kun ruikuttavat rotusorrosta ja huonosta kohtelusta. Sitä saa, mitä tilaa!

Imago kohdallaan?

On totuttu ajattelemaan, että vain julkisuuden henkilöillä ja yrityksillä on IMAGO. Erehdys, meillä kaikilla on oma imagomme, halusimmepa sitä tai ei.

Imagohan tarkoittaa ihmisen tai yrityksen itsestään antamaa julkista kuvaa tai vaikutelmaa. Se on myös toisten ihmisten meistä muodostama mielikuva. On hauskaa huomata, miten esim. puhelimessa vastapuolen ulkonäöstä muodostunut mielikuva harvoin vastaa todellisuutta. Ensivaikutelmaa, jonka itsestämme annamme, pidetään todella tärkeänä, koska sitä on sitten vaikeaa jälkikäteen saada muuttumaan.

Nettiverkostoissa itsestään voi luoda minkälaisen kuvan tahansa avattarineen ja nimimerkkeineen. Touhu voi olla jopa vaarallistakin, kun vastapuolen pienimmästäkään rehellisyydestä ja tarkoitusperästä ei ole takeita.

Olin yllättynyt, kun miespuolinen ystävä kertoi lukevansa nettipäiväkirjaani ja kaipasi tekstiin miehisempää otetta. "Bigi - noin nössö Sinä et kyllä voi olla!" Itsekin tiedän antavani kirjoittaessani useimmiten itsestäni "kiltin" ja nössön mielikuvan, vaikka joskus tekisi mieli revitelläkin reteesti. Kyse on kuitenkin siitä, että noita sivujani lukevat myös lapsenlapseni, eikä varmaan mummi-imagoon kuulu kovin ärjy tyyli. Koen asian olevan hyväksi myös itselleni, kun joudun tekstiä suoltaessani suodattamaan pahimpia höyryjä. Ehkä, blogieni ja sivujeni lukijatkin ovat tottuneet nössöilevän mummin tarinoihin.

Raha ratkaisee!

Hyvin menee, mutta menköön! Meidät suomalaiset on kasvatettu mieluummin kätkemään ylenmääräinen vaurautemme, kuin rellestämään sillä henkselit paukkuen. Monesti itäisten naapureidemme rehentelevä käyttäytyminen herättää meissä ja muissa länsimaalaisissa närkästystä, eikä sitä katsota hyvällä missään muuallakaan maailmalla. Sen sijaan Venäjällä keskiluokkaan - tai jopa alempaan keskiluokkaan kuuluvien - on pidettävä yllä käsitystä, että he voivat paremmin kuin todellisuudessa voivatkaan.

Jo lentokentillä matkustajia katsellessaan tunnistaa venäläisen helposti. Daamit ovat pukeutuneet kuin olisivat iltajuhliin menossa ja miesten käytös on niin leveää, että pois alta risut ja männynkävyt!

Luin suurella mielenkiinnolla kirjaa "Hulluja nuo venäläiset", jossa toimittaja Anna-Leena Lauren ruotii venäläistä sielunmaisemaa. Tästä "Igorin" vauraudella pröystäilystä hän kirjoittaa:
- Ei ole rumaa näyttää olevansa rikas, päinvastoin, se kuuluu asiaan. Sen jolla on rahaa pitää osoittaa se elämäntavallaan, toisin sanoen materiaalisilla asioilla, kuten kalliilla autoilla, arvokkailla kelloilla ja merkkikengillä. Mutta vielä tärkeämpää on osoittaa rikkauttaan käytöksellään. Ei saa koskaan välittää siitä, mitä asiat maksavat. Ei saa koskaan katsoa hintalappua tai lukea ravintolalaskua läpi. Pitää aina jättää valtavat juomarahat riippumatta palvelun tasosta.
Minua ärsyttää suunnattomasti, kun tunnetusti rahapulasta kärsivä venäläinen tuttavani kieltää jättämästä juomarahaa tarjoilijalle kymppeinä, se ei nimittäin näytä hyvältä. Täytyy jättää vähintään viisikymppinen. Eikä juomarahan maksaminen kolikoilla tietenkään tule kysymykseen, sehän näyttäisi aivan hirveältä, vaikka yhteenlaskettu summa olisikin asianmukainen. -

Siis Venäjällä ylipäätään tärkeää on se, miltä asiat näyttävät, viis siitä mitä ne todellisuudessa ovat.

Naisellinen nainen

Pohjoismaissa meistä on täysin itsestään selvää, että naisten ja miesten tasa-arvoon pyritään kaikin keinoin. Venäläisten - niin miesten kuin naistenkin - mielestä olisi ikävää, jos nainen ja mies olisivat tasa-arvoisia. Heidän mielestään on mielenkiintoisempaa pitää yllä pientä näytelmää, jossa mies on perheenpäänä, vaikka kaikki tietävät kuka perheen asioista viime kädessä päättää. Miehen on saatava tuntea liitossa, että hänellä on yliote. Naisen on hyvä esiintyä heikompana ja avuttomampana, vaikka naiset eivät ole sen heikompia eikä tyhmempiä kuin miehetkään. Harmi, ettei kukaan ole vielä kertonut sitä miehelle.

Sketsiohjelma venäläisellä tv-kanavalla kertoo hauskasti miehen ja naisen rooleista:
Naisen asiat ovat tosiaankin hyvin. Työpäivän jälkeen hänen täytyy kiiruhtaa päiväkotiin, hakea lapset, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, auttaa lapsia läksyjen teossa, panna heidät nukkumaan, pestä, silittää ja siivota. Sen jälkeen hän on vapaa ja voi tehdä mitä halua. Mies tulee kotiin töistä ja katsoo televisiota. Täydellisen uupuneena hän menee sen jälkeen nukkumaan. Sellaista hänen elämänsä on. Voi miesraukkaa!

Että silleen! Eipä siis ihme, että meitä pohjoismaisia naisia suorastaan naurattaa venäläismiehen näkemys meistä hiukan erilaista naiskuvaa edustavista naisista. He suorastaan säälivät meitä, kun meidän omat miehet eivät enää huomioi meitä tarpeeksi, eivätkä lausu meille kohteliaisuuksia. Pohjoismaiset miehet eivät ole heidän mielestään enää miehiä, vaan surkeita, nujerrettuja tohvelisankareita, jotka pakotetaan kotona miehille sopimattomiin töihin ja jotka jopa työntelevät lastenrattaita. Pohjoismaiset uranaiset näyttävätkin miehiltä lyhyine tukkineen, silmälaseineen ja matalakantaisine kenkineen. Venäläistä miestä suorastaan puistattaa suomalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten naisten vetelemät lenkkarit. Täytyyhän naisen näyttää naiselta ja sukupuolten välillä täytyy olla jotain eroa!

Siispä siitä vaan kenkäkauppaan piikkikorkoja ostamaan!

Koiruuksia

Törmäsin jostain omituisesta syystä runosivuilla surffaillessani johonkin hauskaan koira-aiheiseen runoon. Siitä innostuneena aloin tutustua asiaan tarkemmin ja päätin tallettaa maukkaimmat palat omille sivuilleni kaiken kansan iloksi.

Näitä aiheeseen liittyviä kirjoituksia lueskellessani en voinut olla törmäämättä lemmikeistä pitävien ja eläimiä inhoavien vastakkaisiin mielipiteisiin, joissa ruodittiin koirille laadittuja muistokirjoituksia.

Ystäväni kennelsivujen pitäjänä olen oppinut ymmärtämään myös niitä ihmisiä, joille oma lemmikki on tavattoman tärkeä ja oikeutetusti perheenjäsenen asemassa. Miksi siis ei sellaisen läheisen "ystävän" menetystä voisi surra samoin kuin muiden läheisten pois menoa? Kyllä tyhjä kaulapanta naulassa, työtön talutusremmi ovenpielessä nostattavat palan kurkkuun, kun on saanut tassunjälkiä sydämeensä. Kaipaus ja ikävä ovat aitoja.

Kuulutpa kumpaan ryhmään tahansa, käypä haukkaamassa sivulla Koiralemmikkini maistiaisia! Ihan mukaviakin juttuja! Minulle ainakin maistuivat!

Kalliiksi käy

Voi pientä ihmistä kaikkien näiden mediaviidakkojen keskellä! Miten sitä voikaan tuntea itsensä niin pieneksi ja tyhmäksi, kun lähtee kone kainalossa seikkailemaan maailmalle. No ehkä siellä kaukomailla on pärjättykin paremmin näiden nettiyhteyksien kanssa, kun on älynnyt mennä asiaa kyselemään respasta. Mutta jopa täällä kotomaassa, kun muutat väliaikaisesti majaa huusholliin, jossa ei omia verkkoratkaisuja ole! Sormi suussa siinä ihmettelet mikä on prepaid-kortti, blue-tooth, uusi liittymä jollekin operaattorille...

Kesämökillä keksin ottaa käyttööni nettitikkuun oman puhelimeni sim-kortin ja kas, yhteys pelasi ja muutamia kotisivujen päivityksiä serverille lähetettyäni ajattelin mennä katsomaan operaattorin sivulta, paljonko tämä lysti tuli maksamaan. Voi pyhä jysäys!!!  94,80 € muutamassa hetkessä!  Arvata saattaa, että sim-kortti löysi takaisin puhelimeeni salamavauhtia ja nettijutut päätin jättää kotiharrasteisiin.

Kotiin palattua siellä odotti vielä isompi yllätys. Operaattorilta oli tullut huhtikuun nettilasku, jossa kolmen päivän vierailusta netissä (pari tuntia) oltiin karhuamassa 325 €. Tuolloin nettiä käytettiin vävyn mokkulan kautta, jossa oli kuukausisopimus, eikä lisälaskua olisi pitänyt siten tulla. Vikana oli vain se, että itärajalla laskutuksen kaappaavat venäläiset, ellei ole huomannut laittaa liittymään roaming-estoa.

Kyllä verenpaine kohosi taas huippulukemiin! Miten on mahdollista, että omassa kotimaassa, itärajalla liikkuessa, pienen ihmisen tulisi tietää tuokin asia ja suojautua suoranaista varkautta ja riistoa vastaan!!!! Onneksi operaattori oli samaa mieltä ja lasku voitiin pistää mappi Ö:hön.

Mikähän lienee seuraava riiston ja huijauksen yritys?