sunnuntai 14. elokuuta 2011

Eutanasia

Miten pieneksi ihmisen on kuihduttava ja miten paljon tuskaa tunnettava, ennen kuin luonto hoitaa tilanteen ja korjaa kituvan manan majoille. Me ihmiset säälimme eläimiä ja viemme lemmikkimme nukutettavaksi, kun huomaamme, että elämä on muuttunut pelkäksi kärsimykseksi. Miksei ihmisellekin voisi ojentaa auttavan käden ja saattaa rajan yli, jos paranemisesta ei varmuudella ole pienintäkään toivetta ja elämä on muuttunut pelkäksi kuoleman odotukseksi? - Olettaen tietysti, että sairastava sitä ITSE VAATII täydessä järjessä ja ymmärryksessä. Lainlaatijaakin tietysti ymmärtää, kun se on tiukasti tällaisen avun kieltänyt - ainahan joku voisi käyttää tilannetta hyväkseen ja päästää mummun päiviltä perinnön saantiaan nopeuttamaan.
Riippuu tietysti ihmisestä kumman hän kokee pelottavampana - kuoleman kohtaamisen vai kitumisen tuskien ja epätietoisuuden keskellä. Uteliaana ihmisenä valitsisin kuoleman, silloinhan pääsisin näkemään ratkaisun tuohon ikuiseen arvoitukseen. Lieneekö tuo nyt niin pelottavaa, jos kaikki loppuukin tuohon kuoleman hetkeen? Eikö se olisikin uusi seikkailu, jos sielu lähtisi vaeltamaan uusissa maisemissa?

post signature

2 kommenttia:

  1. Kituminen ja epätietoisuus paranemisesta on raastavaa. Ja jos on yksinäinen ihminen niin ei sielä sairaalassa makaaminen viikko tai kuukausi tolkulla ole mukavaa.

    VastaaPoista
  2. http://koti.phnet.fi/petripaavola/eutanasia.html

    VastaaPoista