Merete Mazzarella on kerrassaan mainio! Olen ihastunut hänen teksteihinsä, joissa hän puhuu rehellisesti ja selkeästi vaikeistakin asioista. Kirjoista huokuu sellainen tunnelma, että oma sielukin rauhoittuu ja mieli hyväksyy elämän karikot sellaisena, kun ne vastaan tulevat.
Kirjoitin blogissani joskus aiemmin "Mummoilua" omakohtaisen näkemykseni "Illalla pelataan Afrikan tähteä" - kirjan mummo-teemasta. Kun anoppini kuolemasta on jo yli kaksi vuotta aikaa ja "koko pesä" on nyt jäänyt tyhjilleen, voin julkaista tämän jo puolitoista vuotta sitten kirjoittamani blogin. Perheen ja suvun sisäisistä asioista ei ole helppo kirjoittaa, mutta tuo Mereten näkemys oli niin osuva, että sen kautta oli helppoa tuntojaan tuulettaa.
Hän kirjoittaa tuntemuksistaan anoppina - minä voin kääntää samoja tuntemuksia miniän "kielelle".
Merete: Miniä piti kaikkea hänen vuokseen nähtyä vaivaa luonnostaan lankeavana, päivänselvänä oikeutenaan. Niinpä en koskaan pystynyt tuntemaan iloa vaivannäöstäni. Taisi olla enemmän minun ongelmani kuin hänen, ettei häntä ollut kasvatettu samaan 'älkää nyt minun takiani vaivaa nähkö '-mentaliteettiin kuin minut. Tuossa mentaliteetissa taitaa itse asiassa olla jotain hurskastelevaa. Mutta minä yritin olla ihmisiksi, minä tosiaan yritin.
Minä: Anoppini.......Hän ilman muuta oletti, että kesälomallamme meidän oli riennettävä heti auttamaan maatilan kesätöissä, vaikka olimme luovuttaneet koko tilan heille ilman korvausta.
Kahdeksankymppispäiväänsä hän sanoi marttyyrimaisesti viettävänsä ullakolla piilossa. Merkkipäivänä järjestimme hänelle illalliskutsut sukulaisvieraineen, lahjoineen ja kuljetuksineen (edestakaisen matkan pituus 880 km). Minä todella yritin tehdä kaikkeni. Enpä havainnut hänen riemuitsevan.
Merete: Yleensäkin hän houkutteli minusta esiin jonkinlaista pikkusieluista ärtymystä.
Minä: Ennen mummolaan menoa oikein suggeroin itseni ajattelemaan positiivisesti ja päätin olla kiusaantumatta, mutta jaksoin vain tiettyyn pisteeseen saakka. Olin valmistautunut tekemään kotiaskareet ja auttelemaan kaikessa mihin pystyin - se, että hänen oli tarkkailtava ruoanlaittoani ja valvottava, ettei pöytään kanneta liiaksi ruokaa - houkutteli sisimmästäni esiin pikkusieluisen pirun. Minä kyllä yritin!
Merete: Näen miltä minä vaikutan, mutta juuri se siinä olikin pahinta, että hän sai minut muuttumaan ihmiseksi, jollainen en halunnut olla.
Minä: Näen miltä minä toisten silmissä vaikutan, mutta se juuri onkin pahinta, että hän sai minut muuttumaan siksi pikku piruksi, jollainen en halunnut olla.
Kirjoitin blogissani joskus aiemmin "Mummoilua" omakohtaisen näkemykseni "Illalla pelataan Afrikan tähteä" - kirjan mummo-teemasta. Kun anoppini kuolemasta on jo yli kaksi vuotta aikaa ja "koko pesä" on nyt jäänyt tyhjilleen, voin julkaista tämän jo puolitoista vuotta sitten kirjoittamani blogin. Perheen ja suvun sisäisistä asioista ei ole helppo kirjoittaa, mutta tuo Mereten näkemys oli niin osuva, että sen kautta oli helppoa tuntojaan tuulettaa.
Hän kirjoittaa tuntemuksistaan anoppina - minä voin kääntää samoja tuntemuksia miniän "kielelle".
Merete: Miniä piti kaikkea hänen vuokseen nähtyä vaivaa luonnostaan lankeavana, päivänselvänä oikeutenaan. Niinpä en koskaan pystynyt tuntemaan iloa vaivannäöstäni. Taisi olla enemmän minun ongelmani kuin hänen, ettei häntä ollut kasvatettu samaan 'älkää nyt minun takiani vaivaa nähkö '-mentaliteettiin kuin minut. Tuossa mentaliteetissa taitaa itse asiassa olla jotain hurskastelevaa. Mutta minä yritin olla ihmisiksi, minä tosiaan yritin.
Minä: Anoppini.......Hän ilman muuta oletti, että kesälomallamme meidän oli riennettävä heti auttamaan maatilan kesätöissä, vaikka olimme luovuttaneet koko tilan heille ilman korvausta.
Kahdeksankymppispäiväänsä hän sanoi marttyyrimaisesti viettävänsä ullakolla piilossa. Merkkipäivänä järjestimme hänelle illalliskutsut sukulaisvieraineen, lahjoineen ja kuljetuksineen (edestakaisen matkan pituus 880 km). Minä todella yritin tehdä kaikkeni. Enpä havainnut hänen riemuitsevan.
Merete: Yleensäkin hän houkutteli minusta esiin jonkinlaista pikkusieluista ärtymystä.
Minä: Ennen mummolaan menoa oikein suggeroin itseni ajattelemaan positiivisesti ja päätin olla kiusaantumatta, mutta jaksoin vain tiettyyn pisteeseen saakka. Olin valmistautunut tekemään kotiaskareet ja auttelemaan kaikessa mihin pystyin - se, että hänen oli tarkkailtava ruoanlaittoani ja valvottava, ettei pöytään kanneta liiaksi ruokaa - houkutteli sisimmästäni esiin pikkusieluisen pirun. Minä kyllä yritin!
Merete: Näen miltä minä vaikutan, mutta juuri se siinä olikin pahinta, että hän sai minut muuttumaan ihmiseksi, jollainen en halunnut olla.
Minä: Näen miltä minä toisten silmissä vaikutan, mutta se juuri onkin pahinta, että hän sai minut muuttumaan siksi pikku piruksi, jollainen en halunnut olla.
Ymmärrän hyvin sinua. Ei varmasti ollut helppoa olla hänen miniänsä. Vaikka olet kokenut asian noin niin en muista että hän olisi koskaan maininnut sinusta mitään pahaa. Meillä on äiti jokseenkin samanlainen ja se ärsyttää minua! Enkä ole pystynyt olemaan ihmisiksi :)
VastaaPoistaVoi niin tuttua Bigi. Ja vieläkin kauheampia tarinoita löytyy kohdallani. Oma anoppini muuttui kahden viimeisen vuoden aikana jopa "lempeäksi" ja syynä oli denmentia. Piikit ja itsesääli katosivat. Pelko kuolemasta astui esiin. Tuo Manti olen minä Malla.
VastaaPoistaHei Taikku ja Manti!
VastaaPoistaEhkä aika kultaa vielä joskus muistot! Tuosta ajasta voisi ottaa jotain myös opikseen ja kohdella nuorempaa ikäpolvea suopeammin, rakastaen ja rinnalla kulkien. Turha neuvominen ja komentelu eivät aiheuta muuta kuin vastarintaa.