Muistelen, että usein pääsiäisaikaan hankiaiset olivat niin kantavia, että niitä pitkin oli hyvä kelkkailla ja hakea pajunoksia virpomusvihdoiksi. Pohjois-Karjalaan tämä perinne lienee kulkeutunut rajan takaa siirtolaisten mukana. Ei meillä silloin ollut hienoja kasvomaalauksia, enkä muista pukeutumisenkaan paljon arkivaatetuksesta poikenneen.
Yksi miltei tyystin kadonneesta kansanperinteestä on pahviset postitettavat pääsiäiskortit. Ehkä niillä oli suuri merkitys aikana, jolloin yhteydenpito ystäviin ja sukulaisiin ei ollut niin helppoa kuin nykyisin; ei chattailtu tietokoneella, eikä puhuttu puhelimessa. Olisi se kauhea riesa nykyajan kiireiselle ihmiselle alkaa kirjoittamaan postikortteja, kun joulukorttirumbasta on juuri ja juuri ehditty toipua. Nythän tuonkin homman hoitelee helposti e-kortilla.
Pääsiäisvalmisteluihin kuului rairuohon itämään laittaminen ja pajunkissojen noutaminen maljakoihin. Äiti valmisti kotona mämmiä, ei sitä silloin ollut kulmakaupassa myynnissä. Meille lapsille ilonaihe oli tietysti se, että Pääsiäisenä sai syödä äidin leipomia pikkuleipiä, kun ne eivät tavallisena arkena milloinkaan kuuluneet kattaukseen. En muista liioin suklaamunia syöneeni, mutta keitetyt kananmunat saivat hienon ja monimutkaisen koristelun, kun niitä yhdessä vesiväreillä maalattiin.
Omalle tyttärelle ja tyttärentyttärille jotain näistä perinteistä olen yrittänyt siirtää. Virpominen Palmusunnuntaina on ollut lapsista hauskaa. Pajunkissat maljakossa ovat vaihtuneet pääsiäisnarsisseihin ja tulppaaneihin. Pikkuleipiäkään ei mummi leivo kahvipöytään, puhumattakaan mämmin valmistuksesta. Tyttären pienenä ollessa munia vielä maalattiin, mutta uuden polven aikana ne on korvattu suklaisilla yllätysmunilla.
Maailma muuttuu ja uusia juhlanviettotapoja otetaan käyttöön. Toivottavasti joku hyvä perinne sentään jää elämään ja tuomaan iloa arjen keskelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti