Bittimummot

Oi aikoja oi tapoja. Kun kodeissa ei ollut näitä nykyajan masinoita, tietokoneita ja fläppäreitä, haettiin helpotusta kaamosajan ankeuteen istahtamalla kangaspuiden tai ompelukoneen ääreen tai otettiin esille virkkuukoukut ja sukkapuikot. Mitä tekeekään nykymummu karkottaakseen syysmasennuksen? Mummelit istuu tänä aikana tietokoneen ääressä ja antaa toisilleen vihjeitä, miten muuttaa musatiedostoja wav-muotoon, miten tuonne ja tänne lisätään videopätkä, miten käsitellään kuvia sillä ja tällä ohjelmalla...... Muutama vuosikymmen sitten vaihdettiin neuleohjeita ja kopioitiin kaavoja. Ne, joilla oli aikaa ja taitoja, aloittivat tähän aikaan vuodesta joululahjojen valmistamisurakan.

Kävi mielessäni, että nyt alkaa olla viimeiset hetket ennen pysyvien lumien tuloa kerätä luonnosta kasvit, joita voisi sitten erilaisiin joulun tarpeisiin käyttää. Vielä on kuitenkin tämä masina vanginnut minut paikoilleen ja sen sijaan, että väkertäisin jotain fyysistä käsityötä, innostun yhä uudelleen ja uudelleen luomaan koneellani BITTImuotoisia "taustakankaita" ja "kehysmateriaaleja". Taitavat ystäväni valmistavat kauniita onnittelu- ja muita kortteja, joita ei millään raaski heittää pois. Minäkin rakastan korttien tekemistä - BITTImuodossa!

Aina löytyy jotain hirvittävän mielenkiintoista opittavaa ja aikomukset heittää moiset kotkotukset mielestään unohtuvat, kun painaa koneen käynnistysnappia. Kaipa ne sitten ovat nämä valokuvakansiot ja blogisivustojen teko niitä nykynaisen käsitöitä, joihin jää niin koukkuun, että vieroitushoitoon tarvittaisiin psykiatria!

Ankeuden karkoitus

Marraskuu on minulle kauhistus. Auringon valo hiipuu hiipumistaan ja kohta päivän pituus on kukonaskel vain. Eikä keinovalolla voi mitenkään korvata luonnonvaloa, vaikka kuinka sytyttelisi kotinurkkiin tuikkuja ja lyhtyjä. Pimeyden myötä elämänilo ja voimavarat tuntuu vähenevän, eikä liikunnalla ja D-vitamiinilla asiaa pysty millään korjaamaan. Elämänusko ja toive valon voittamisesta on revittävä jostakin.

Luin taannoin ET-lehdestä Kati Mannisen kolumnin, jossa hän kertoili katselemastaan positiivisen ajattelun videosta. Suhtaudun näihin jenkkien lälly-opetuksiin erittäin varauksellisesti, vaikka myönnänkin, että sielulla ja ruumilla on vissi yhteys. Tuota mainittua videota en ponnisteluista huolimatta onnistunut netistä löytämään, mutta jotenkin ajatus jäi hiertämään mieltä.

Videolla nelivuotias tyttö lataa peilin edessä itseensä elämänuskoa omatekoisella voimaloitsulla "Mä rakastan isiä, äitiä, päiväkotia, mun tukkaa, mun kotia, mun pyjamaa.......Ja mä osaan tehdä ihan mitä vaan!" Tehoa lauseelle hän lisää pontevilla jumppaliikkeillä. Olisiko tästä apua mullekin marraskuun aamujen harmauteen? Pitäisikö mennä aamuisin peilin eteen ja naamansa kauhistelun sijaan vakuuttaa itselleni, että pidän "kauniista" naamastani, rakastan miestäni, lapsenlapsiani, tytärtäni, vävyäni, sukuani, kotiani, hyvää ruokaa ja punaviiniä, mukavia hetkiä ystävien seurassa..... Tärkeää on saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että mihin sitten ryhdynkin, tulen siinä onnistumaan.

"Miksi sitten voimaloitsu on saneltava ääneen ja peiliin katsoen? - Siksi, että vain omasta suusta kuullen ja silmästä silmään katsoen myös alitajuntani uskoo, että puhun totta."

Ehkä siinä peilin edessä miettiessäni löydän itsestäni ne parhaat puolet, joihin ei vuosikymmenet ole pystyneet nakertamaan epäuskoa ja epäilystä elämään. Eeva Kilpi on todennut asian jo ammoisina aikoina: "Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun".