Sain meilin muutama päivä sitten liki kuusikymppiseltä ystävältä: "Vieläkin shokissa, sain tänään potkut." Henkeäni salpasi. Mieleen palasi omat tuntemukseni vuosia sitten. Potkut tuossa iässä (taloudellisista ja tuotannollisista syistä) - sehän on pieni kuolema! Nyt tiedän mitä tarkoittaa sanonta "saada näppylöitä", kun olet vihainen tai hermostunut. Raavin itseni öisin miltei verille; näkymättömät, kutiavat näpyt eivät yörauhaa suoneet.
Miten voisin lohduttaa hätääntynyttä, shokissa olevaa ystävää? Tilannehan on ihan samankaltainen, kuin omaisensa menettäneen kohdalla. "Otan osaa" tuntuu todella laimealta. "Kyllä se siitä..." ja muu sen kaltainen lohduttaminen on poispotkitun tuskan tunteiden vähättelemistä. Niin tai näin, kaikki tuntuu kuitenkin jeesustelulta.
Vie aikaa, ennekuin tilanteesta saa niskaotteen.
Surutyön pituus riippuu monesta tekijästä:
- onko talous riittävän kestävällä pohjalla
- muuttuuko elämäntavat totaalisesti pienentyneiden tulojen takia
- onko lähellä rakkaita omaisia ja ystäviä
- onko työ ollut aiemmin ainoa elämänsisältö
- kokeeko yhteiskunnallisen statuksen romahtamisen häpeänä
- onko aukenevalle vapaa-ajalle mielekästä ja mieluisaa tekemistä
- kykeneekö hyväksymään ja unohtamaan kokemansa epäoikeudenmukaisuuden tai
- hyväksyykö "taloudellisista ja tuotannollisista" syistä johtuvan irtisanomisen tosiasiana
Varmaa on, että tunteiden kirjo on melkoinen - kiukku, viha, suru, haikeus, helpotus, apatia, kaiho, välipitämättömyys, väsymys.....kuin vuoristorataa. Tästäkin on vaan läpi mentevä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti