Mummin roolista olenkin sitten saanut nauttia täysin siemauksin, kun tytär on asettunut asumaan kivenheiton päähän ja lapsenlapsia saan tavata päivittäin. Voisi kuvitella, että tyttären perheellä on ahdistavaa, kun isovanhemmat asuvat liian lähellä ja "pitävät vahtia". Itsestään selvää on, että heidän annetaan elää omaa elämäänsä, eikä tungeta neuvomaan ja opastamaan joka käänteessä. Lasten hoitoapu on ollut kuitenkin tarpeen, kun kaksospojat ovat olleet vielä pieniä. Luulenpa, että tästä toistensa lähelläasumisesta on ollut iloa ja hyötyä niin tyttären perheelle, kuin myös meille isovanhemmille. Itse koen ainakin olevani etuoikeutettu, kun saan seurata läheltä pikkumiesten kehittymistä ja saan käydä päivittäin leikkimässä heidän kanssaan. Tyttärentyttäret piipahtavat lyhyen matkan päästä mummin hellittäviksi silloin, kun mummi-ikävä iskee.
Mielestäni Merete Mazarella kuvaa hyvin moninaisia tunteitaan isoäitinä kirjassaan "Illalla luetaan Afrikantähteä":
Päivisin en ehdi ajatella yhtään omaa ajatusta. On hirveän outoa, etten ehdi ajatella omia ajatuksia. Mahtavatko aikuiset lapset ymmärtää, kuinka kovasti isoäiti voi väsyä? Mehän olemme koko ikämme yrittäneet olla nuoria, olla paitsi samanarvoisia myös samanikäisiä lastemme kanssa. Mutta minä en enää jaksa juoksennella ylös alas Kaivopuiston valleja, minua väsyttää käydä kaupassa, laittaa ruokaa ja tiskata ja varsinkin seisoa valmiine ruokineni odottamassa, että kaikki suvaitsisivat tulla pöytään. Minua väsyttää lasten jankutus, loputon "tahdon sitä" ja "en tahdo tätä". Minua väsyttää se, ettei mikään minun kodissani ole enää entisellä paikallaan, minua väsyttää meteli, kaikki se läikytys ja sotku.
Kun kuulen heidän äänensä ja askelensa rapussa, ajattelen ensin melkein paniikissa: "Joko he nyt tulevat?" Kun he soittavat ovikelloa, minä sanon: "Onpa hauskaa, kun te tulitte!" Sitäkin minä tarkoitan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti