Masennukseen on varma ja tehokas hoito: syöpä.
Olen jostain lukenut, että syöpäkirurgin työ on kuin pohjaan palaneen puuron kaapimista kattilasta puukauhalla: se on niin ronski väline, että aina sinne jotain jää. Minun tapauksessani puukauhaa ei edes yritetä, suunnitelma on leikata irti koko kattila. Sikäli kuin se mitään auttaa.
Kuinka helpottavia olivat lääkärin suora katse ja sanat:
- Se on terminaalivaiheessa. Ymmärätkö mitä se tarkoittaa?
Ymmärsin: se oli armoa. Nyt ei tarvinnut yrittää enää olla hyvä potilas, ansaita pisteitä saadakseen uutta toivoa, tienata tuntemattomalta kiristäjältä elinaikaa.
Henkireikäni oli lääkäri, joka ei yritänyt selitellä kärsimyksiäni pois, kauhistellut ulkonäköäni tai todistellut, että toivoa oli. Mies teki sen minkä pystyi: määräsi kipuun tarpeeksi morfiinia, kuvotukseen pahoinvointilääkettä, vatsavaivoihin ripuliläkettä, suun tulehtuneisiin limakalvoihin huuhteluvesiä ja nenäverenvuotoihin seesamiöljyä, kertoi rehellisesti, kun kysyin, kuinka todennäköistä oli että hoidot auttaisivat.
Verrattuna lääkeisiin ja peruukkia ja taksikuljetuksia varten tarjottuihin maksusitoumuksiin lääkärin rehellisyys, se että minua kohdeltiin järkevänä ja aikuisena ihmisenä, joka sai päättää omista asioistaan, tuntuis suorastaan käsittämättömän humaanilta.
Ei syöpää hoideta, se yritetään tappaa, toivotaan että potilas selviää.
Kuvotus ja syömättömyys, heikotus, kyvyttömyys nousta sängystä, kirvely, kitalakeen ja suuhun auenneet haavat. Työuupumukseen sairastunut konsulttiyhtiön pukuihminen, joka oli viettänyt sapattivuoden Espanjassa, kirjoittanut kirjan burn-outistaan ja puhui televisiossa "elämästä jatkuva veren maku suussa", ei tiennyt mistä puhui.
Mistä tulevat nämä kaikki syövät, joita nyt lyhyellä ajalla on lähiympäristööni ilmaantunut? Eikä tuo kammottavan oloinen tauti ole säästellyt nuoriakaan. Ei näköjään auta terveelliset elämäntavatkaan. Niitäpä joutuu tässä pohtimaan, vastauksia vaan lienee mahdoton löytää.
